Lokakuun alkuilta on jo pimeä. Maa on kostea, ja tuulenpuuskat riipivät puista viimeisiä lehtiä. Jossain päin Pohjanmaata pellot ovat harmaita ja odottavat routaa. Valtatien pinta on muuttunut kosteuden vuoksi sysimustaksi, ja mustuus tuntuu imevän vähäisetkin valonsäteet. Harvakseen kulkevien autojen valot sysäävät pimeyden hetkeksi syrjään, ja ajoneuvot tuntuvat leijailevan paikalle toisesta ulottuvuudesta. Niiden äänet ovat niin hiljaisia, että pimeydessä ne voisivat olla yhtä hyvin lentäviä kuin pyörillä kulkevia kulkuneuvoja. Välillä raskaampi ajoneuvo jyrää tietä niin, että maa tärisee, ja silloin kyllä huomaa, että ne kulkevat maan pinnalla. Ulkona kulkevalla saa olla tuulenpitävät vaatteet, jollei tahdo palella. Autoissa istuvat eivät tunne viileyttä tai kosteutta, koska autoihin rakennetut koneistot pitävät ilman miellyttävänä. Niissä voi istua paitahihasillaan. Autojen valonheittimetkään eivät kuitenkaan karkota pimeyttä täysin, vaan siitä saa niistä huolimatta jonkinlaisen aavistuksen.
Muiden suurempien ja pienempien autojen seassa pimeyttä halkoo pitkä ja korkea bussi. Se on virtaviivainen, ja sen ikkunat on tummennettu niin, ettei ulkoa näe sisään. Sen kyljet kiiltelevät oransseja valoja, jotka eivät valaise kuitenkaan ympäristöä tai edes bussin kyljessä olevaa liikennöitsijän nimeä. Keulan valonheittimet ovat valtavan, vihaisen eläimen silmät, jotka tuijottavat vastaantulijoita niin, että tulee epämukava olo. Sisällä on penkkejä jonossa kymmenille ihmisille, mutta niillä istuu vain 13 ihmistä. Kuljettaja on omalla istuimellaan edessä. Matkustajista suurin osa on naisia. Seassa on kolme nuorta miestä, joista kaksi todennäköisesti niin nuoria, että heillä ei ole vielä ajokorttia. Naisia on monen ikäisiä. Nuorin on alle kouluikäinen, ja hän matkustaa niin vanhan naisen kanssa, että tämä on todennäköisesti hänen isoäitinsä. Bussin ilmastointi humisee miellyttävästi ja sisätiloissa valot on säädetty ajankohtaan nähden sopivan himmeäksi niin, että ne eivät häikäise.
Kun bussi suhahtaa välinpitämättömänä peltojen halki, se heiluttaa pellonreunojen pajukoita. Maalaiskylän kohdalla kävelevä muori häiriintyy hieman ohittavasta ajoneuvosta, mutta muorilla ei ole ajoneuvoon mitään vaikutusta. Sen valot valaisevat tien hetkeksi aivan kuten muidenkin autojen, mutta hetkellinen valo kostautuu välittömästi, kun silmät ovat seuraavassa pimeydessä hetken aikaa sokeat. Kun ääni ja valot ovat kadonneet kaukaisuuteen, muori kävelee taas yksin kohti kotiaan ja sulkee takkinsa tiukemmin, jotta vastatuuli ei pääse työntämään kylmyyttä ihon pinnalle.
Bussin matkustajat koettavat saada aikansa kulumaan. Joku nukkuu penkissään, mutta suurin osa ei halua nukkua näin aikaisin. Eihän unta riitä sitten myöhään illalla määränpäässä, jos torkkuu koko matkan. Lisäksi penkeillä joutuu nukkumaan huonossa asennossa, ja se tarkoittaa niskakipuja, lihaskramppeja ja muita ongelmia. Mummo juttelee pikkulapsen kanssa. Kaksi opiskelijan ikäistä naista lukee kirjoja ja tekee muistiinpanoja. Muut pitävät käsissään puhelimia ja lukevat tai katselevat niistä jotain. Ainakin kuudella matkustajalla on korviensa sisällä tai päällä kuulokkeet. Pienet välipalat uppoavat suuhun lukemisen ja katselemisen lomassa. Kaikki yrittävät olla hiljaa, jotta eivät häiritsisi muita matkustajia.
Valtatien varret ovat Pohjanmaalla peltoa ja pusikkoa, jotka katkeavat välillä havumetsiin. Pohjoiseen kuljettaessa painopiste siirtyy maataloudesta metsätalouden suuntaan. Pimeässä kulkevan bussin matkustaja tuskin murehtii sitä, ettei näe pimeyteen peittyviä istutettuja mäntyrivejä sävytettyjen savulasien lävitse. Talojakin on sitä harvemmassa, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Kuskilla on pitkä linja, jonka hän on ajanut satoja kertoja. Hän tietää, että elämää on oikeastaan vain kuntakeskuksissa. Satunnaiset pienemmät kylät ja yksittäiset talot ovat hiljalleen tyhjentyneet. Niissä kävelee tai pyöräilee joskus joku, kuten muori, jonka bussi ohitti aiemmin. Joskus joku saattaa nousta kyytiin harvoilta bussipysäkeiltäkin, mutta sellainen on vuosi vuodelta harvinaisempi tapahtuma. Bussin renkaat saavat rullata pitkiäkin matkoja pysähtymättä.
Jossain loputtomien peltojen pohjoisrajan tietämillä kuntakeskuksen kylänraittia kävelee Ella. Hänen kenkänsä kopsahtelevat asfalttiin, mikä on erikoinen tapaus. Tällä seudulla kengät eivät juuri kopsahtele, sillä melkein kaikki ihmiset kulkevat paikasta toiseen moottorin voimin. Jos eivät kulje, he ovat kävely-, juoksu- tai pyörälenkillä. Jokunen muori tai vaari saattaa kulkea polkupyörällä puolukoita poimimaan, ja lähellä asuvat alle 15-vuotiaat kulkevat lihasvoimin kouluun. Lenkkeilyvarusteissa ei ole asfalttiin kopsahtelevia osia, vaan ne ovat äänettömiä. Ella kantaa reppua ja vetää perässään pyörillä kulkevaa matkalaukkua. Pienet renkaat rahisevat karkealla asfalttipinnalla ja meinaavat välillä takertua asfalttia halkoviin railoihin. Katuvalot eivät juuri onnistu valaisemaan iltaa, mutta riittävät ne sen verran, että kulkija ei kompastu mahdollisiin tiellä oleviin esteisiin. Harvakseltaan ohi matelevien autojen valot valaisevat enemmän, vaikka ajoradan ja kevyenliikenteenväylän välissä on viherkaista. Ella muistaa, miten hänen lapsuudessaan kuntakeskuksessa oli vielä pari ruokakauppaa ja muutama muu liike, mutta nyt aivan keskustassakin häntä tuijottavat kuolleina silminä tyhjentyneiden liiketilojen mustat ikkunat. Ihmiset eivät liiku varsinaisessa keskuksessa, vaan siellä, mihin Ellakin on matkalla: valtatien varteen rakennettuun kauppa- ja huoltoasemakeskittymään. Tienylitystä suunnitteleva orava kuulee, miten Ellan askelten kopina ja matkalaukun pyörien rahina loittonevat. Niiden ollessa hyvän matkan päässä orava uskaltautuu juoksemaan tien ylitse katsomaan, olisiko kuusissa tien toisella puolella paremmat kävyt.
Osa bussin matkustajista tietää, että kohta pysähdytään hetkeksi. Jos joukossa olisi joku tupakoitsija, hän valmistautuisi varmasti nousemaan autosta pysähdyspaikassa, mutta sellaisia ei bussissa ole. Busseilla matkustavat ympäristötietoiset ihmiset, joilla ei ole omaa autoa, ja he eivät harjoita ympäristölle tai terveydelle haitallista toimintaa. Kaikki kuitenkin tietävät, että pikavuorotkin pysähtyvät pienten kuntien ja kaupunkien kohdalla lastin purkamisen ja kuormauksen ajaksi. Auton alaosassa olevassa ruumassa saa kulkemaan melko paljon tavaraa, ja kun bussi kulkisi ohi joka tapauksessa, rahdin kuljettaminen on kustannustehokasta. Useasti samaa väliä matkustavat muistavat ulkoa ne paikat, joissa pysähdytään. Pysähdys on niin lyhyt, että siinä ajassa ei ehdi juosta ostamaan edes välipalaa, vaikka matkahuollot ovatkin yleensä esimerkiksi liikennemyymälöiden tai kauppojen yhteydessä. Siksi matkustajat jatkavat pysähdysten kohdalla sitä, mitä ovat valmiiksi tekemässä. Poissa on riehakas tunnelma, joka täyttää tilausajobussit, kun niiden seuraava pysähdys lähestyy. Vuorobusseissa pysähdykset ovat vain pakollinen matkaa pidentävä paha, ja mitä pimeämpi on, sitä uneliaampi on tunnelma. Bussin sisällä kuuluu vain hienoista suhinaa ja huminaa, kun matkustajat tuijottavat näyttöjään. Heille on yhdentekevää, mikä seuraava pysähdyspaikka on, sillä kukaan heistä ei ole jäämässä sinne.
Kuntakeskuksen laitamilla, valtatien varressa seisovan liikenneaseman piha on koko taajaman ylivoimaisesti parhaiten valaistu alue. Siellä seisoo muutamia pimeitä autoja. Jotkut ovat paikallisten, jotka ovat tulleet käymään kaupassa iltaostoksilla. Loput ovat ohikulkumatkalla olevien matkalaisten, jotka ovat pysähtyneet kahville. Oven vieressä on kolme mopoa ja parkkipaikalla kaksi traktoria. Nuoriso viettää aikaansa ainoassa lämpimässä ja valoisassa julkisessa tilassa, joka on avoinna tähän aikaan viikonloppuna. Pihalla on kaksi autoa, jotka on pysäköity kuljettajan ovet vastakkain. Kuljettajien ikkunat ovat avoinna, vaikka viileää ilmaa puskee sisään autojen välistä. Kuskit tasoittavat viileyttä käyttämällä autoja tyhjäkäynnillä ja huudattamalla lämmityslaitetta. Täällä kolmen minuutin tyhjäkäyntisääntö kiinnostaa suunnilleen yhtä paljon kuin Jupiterin pinnalla vallitseva sää. Tyhjäkäyntiä vaatii lämmityslaitteen lisäksi auton laturi, joka syöksee virtaa akkuun, josta suurimman osan syö äänentoistojärjestelmä. Autojen korit värähtelevät bassotaajuuksien tahdissa, kun kaiuttimet toistavat tanssittavaksi tarkoitettua jytkettä. Kovin kauas musiikki ei kanna, ettei kuljettajien tarvitsisi keskustella huutaen. Toisen auton kuljettajana istuu työtön kirvesmies Joona. Toisen auton vänkärinä on Joni, joka on käynyt lukion muutama vuosi sitten, mutta ei kirjoittanut koskaan ylioppilaaksi. Välillä hän on apuna paikallisella autokorjaamolla, mutta kokoaikaista työtä ei ole tarjolla. Jonilla on kädessään oluttölkki, ja jalkatilassa odottaa uusia. Jonilla on kuljettajana Riku, joka on ajanut kuorma-autoa paikallisessa kuljetusliikkeessä, mutta viimeisen sairaslomasijaisuuden päätyttyä työt ovat tauolla. Varasuunnitelmana Riku aikoo jatkaa vanhempiensa maatilaa jonkin vuoden kuluttua. Huomenna yhdelläkään kolmesta ei ole menoa mihinkään, joten he voivat ajella vaikka pitkälle yöhön.
Bussin valot puhkaisevat viimeisen pimeän mutkan ennen katuvaloja. Seuraava pysähdys lähestyy. Ennen liikenneasemaa on kuitenkin heti katuvalo-osuuden alussa pysäkki. Siinä kuljettajan pitää olla tarkkana, koska tie kaartaa juuri ennen katuvalojen alkua ja pysäkki on niin lähellä mutkaa, että heti kun sen näkee, pitää jo alkaa hidastaa tai ei ehdi pysähtyä. Kuljettaja tietää, että usein juuri sunnuntaisin pysäkillä on keski-ikäinen nainen, joka on ollut viikonlopun mökillä iäkkäiden vanhempiensa naapurissa. Siksi hän nostaa jalkaa kaasulta jo mutkassa ja tähyilee eikä tee sitä turhaan. Hän siirtää sormen liikkeellä viikseä ratin takana ja sytyttää suuntamerkin sykähtelemään. Kun kuljettaja, Sakari nimeltään, mutta yleensä Sakeksi kutsuttu, on nostanut jalan kaasulta, moottori vastustaa liikkeen jatkumista. Nopeus vähenee hiljalleen, mutta ennen pysäkkiä pitää silti vielä jarruttaakin. Modernin linja-auton paineilmajarrut vastaavat pehmeästi kokeneen kuljettajan herkkään kosketukseen. Hän tietää tarkalleen, minkä verran poljinta pitää painaa, jotta hidastuvuus ei olisi matkustajille epämiellyttävän voimakasta. Sakke pysäyttää bussin täsmälleen oikealle kohdalle. Nainen nostaa ainoan laukkunsa olalle ja nousee bussiin, jonka etuovi aukeaa juuri hänen edessään. Laukkuja on vain yksi, koska nainen on mökillä kaikki kesät ja muulloinkin parin viikon välein. Vanhemmat alkavat olla iäkkäitä, joten on hyvä lomailla heidän naapurissaan ja auttaa arkisissa asioissa, vaikka koti onkin kaupungissa. Siksi hänellä on kaikki tarvittava vaatteista lähtien myös mökillä. Sakke tietää, että nainen ei osta lippuja etukäteen netistä, joten hän valmistautuu rahastamaan. Heidän ei tarvitse juuri puhua, sillä nainen menee aina kaupunkiin. He ovat kumpikin kaupunkilaisia, joten he puhuvat kaupunkilaisten kieltä. Vaikka kumpikin on syntynyt maalla, he ovat kaupunkilaistuneet jo nuoruudessa. He katsovat toisiaan silmiin ja lukevat niistä kaupunkilaistuneen maalaisen kielen. Kuljettaja tietää, mihin matkustaja on menossa, eikä siksi kysy. Kaupunkilaisen ei kuulu olla kiinnostunut toisen kaupunkilaisen asioista. Kun matkustaja on löytänyt istumapaikan, kuljettaja laittaa vilkun vasempaan, nostaa jalan jarrulta ja painaa kevyesti kaasupoljinta. Uusien autojen polkimet ovat herkkiä. Auto vastaa kaasuun, ja hetken kuluttua automaattinen vaihdelaatikko pykältää välityksiä suuremmalle. Sen äänet eivät kuulu sisälle, sillä äänieristys on hiottu nykytekniikan tarjoamalle tasolle. Bussin valot loittonevat pysäkiltä hiljaista katuvalojen reunustamaa valtatietä pohjoiseen, ja pysäkin valtaa äänettömyyden ja pimeyden raskas viitta.
Liikenneaseman pihalla autoissaan istuvien nuorten miesten keskustelu tyrehtyy hetkeksi. He näkevät toisiaan joka päivä, joten koko ajan ei ole uutta sanottavaa. Joni avaa uuden oluttölkin, ja Riku sytyttää tupakan. Hän vääntää äänenvoimakkuutta vähän suuremmalle, koska stereoissa soi hyvä kappale. Joona katselee kohti risteystä, josta keskustasta tulevalta tieltä ajetaan liikenneaseman ja kaupan pihaan. Hän ei odota näkevänsä juuri mitään paitsi ehkä jonkun kylän ukon tai akan tulevan tankkaamaan autoaan. Hän ei tiedä, että kohta pihaan kääntyy valtatieltä kaukolinjan bussi, koska hän ei ole koskaan matkustanut bussilla ajokortin saamisen jälkeen. Iso osa bussikyydeistä taisi loppua jo traktorikorttiin. Tietenkin hän on nähnyt kylällä toisinaan busseja ja tilannut asioita matkahuollon kuljetuksella, mutta bussit ovat hänelle yhdentekeviä. Hän ei ole kiinnostunut niiden aikatauluista tai kulkemisista. Risteyksessä näyttää kuitenkin kävelevän joku. Se on outoa, sillä Joona ei tiedä juuri kenenkään käyvän täällä kävellen eikä varsinkaan tähän aikaan illalla. Päivällä joku eläkeläinen saattaa kävelläkin, mutta ei muuten. Valtatien varressa olevat liikennemyymälät on tehty autoileville ihmisille. Silti joku näyttää kävelevän kevyenliikenteenväylältä kohti liikenneasemaa. Kun kävelijä tulee lähemmäs kaupan valoja, Joona tunnistaa kävelijän: Liikenneasemalle kopistelee Ella, jonka kanssa he olivat samalla luokalla ala- ja yläasteen ajan. Häntä on vaikea tunnistaa, koska nainen on muuttunut. Hän näyttää kaupunkilaisemmalta, hienommalta ja fiksummalta kuin ihmiset, jotka ovat täältä kotoisin. Hänen mustan syystakkinsa helma heilahtelee askelten tahtiin, ja välillä tuulenpuuska heilauttaa sitä tuhoten heilunnan rytmin. Joona tuntee Ellan enemmän kävelytyylistä kuin kasvoista, sillä kävelijä on liian kaukana tunnistettavaksi. Vaikka naisella onkin kopisevat kengät, kävelytyyli pysyy tunnistettavana. Joona ei edes muista, milloin on viimeksi vaihtanut muutaman sanan Ellan kanssa. Luultavasti se oli joskus silloin, kun tyttö oli lukiossa ja hän itse ammattikoulussa. Heidän yhteinen koulutiensä erosi peruskoulun jälkeen, eivätkä he juuri pyörineet samoissa piireissä sen jälkeen. Ammattikoulua käytiin toisella paikkakunnalla, ja samaa koulua käyvät olivat tekemisissä lähinnä toistensa kanssa. Kului muutama vuosi, ja ikänsä lähes naapurissa asunut tyttö onkin lähes tunnistamaton. Joona on kuullut vanhemmiltaan juttuja entisistä luokkakavereista, koska vanhemmat tietävät tietysti koko kylän asiat. Hän tietää, että Ella lähti kaupunkiin yliopistoon opiskelemaan ja on nykyisin siellä töissä, tuleva tohtori ja ties mikä mestari.
Ella ei näe Joonaa, koska autot peittävät ihmiset niiden sisällä. Ei hän edes kiinnitä autoihin huomiota, sillä ne ovat osa maisemaa, eikä suurin osa ihmisistä kulje kotikylillään mitenkään tarkkaavaisena, vaikka olisivatkin asuneet hetken aikaa toisaalla. Hän astelee rauhassa tietämättä, että häntä tarkkaillaan.
Sakari antaa bussin koneen kiertää matalin kierroksin siten, että mittari näyttää juuri ja juuri 60 kilometriä tunnissa. Oikea nopeus on varmasti alle nopeusrajoituksen. Hiljaisina sunnuntai-iltoina miltei mikä tahansa nopeusrajoitus tuntuu liian pieneltä teillä, joissa ei liiku oikeastaan ketään, kun talotkin ovat niin kaukana tiestä, että edes lähellä kunnan keskusta ei näy kuin satunnainen valontuikahdus lehdettömän koivikon raosta. Tie on musta, muita autoja ei näy ja kellertävät katuvalot valaisevat tietä laikkuina. Pehmeässä ja näissä nopeuksissa lähes äänettömässä autossa Sakke tuntee toisinaan miltei olevansa yksinäisen avaruuslaivan kapteeni kaukana tähtienvälisissä loputtomissa kuiluissa. Samalla hän tietää olevansa vain kahden kaupungin välisessä kuilussa. Maa hiljenee syksyisin, eikä edes kaupungeissa tapahdu mitään muualla kuin seinien sisäpuolella. Sakke on ajanut samoja linjoja vuosikymmenet. Tälläkin linjalla bussit lähtevät liikkeelle samoihin aikoihin molemmista päistä. Linjan kummassakin päässä on kaupunki, ja bussit kohtaavat jossain niiden välillä ränsistyneen vanhan linja-autoaseman edessä. Usein samalla vaihdetaan kuskia, jolloin yksi kuljettaja ajaa takaisin kotikaupunkiinsa. Sakke tekee kuitenkin joskus viikonloppuisin niin, että ajaa perjantaina toiseen kaupunkiin ja viettää siellä viikonlopun vanhimman poikansa perheen luona. Sunnuntaina on hyvä ajaa takaisin, ja niin hän on tekemässä nytkin. Perillä odottaa koti ja sauna. Hän yrittää olla ajattelematta sitä tässä vaiheessa ja toivoo hetken, että busseilla olisi vielä luonnetta kuten entisaikoina. Joskus muinoin linja-autoissa oli tunnelmaa ja samaan autoon mahtui koko yhteiskunnan kirjo. Oli kaikenlaista väkeä, oli eläimiä ja osa matkustajista rellesti ja lauloi humalassa ja syljeskeli lattioille. Hänen aikanaan busseissa ei kylläkään ole enää juuri ryypätty ja rellestetty, mutta hän on kuullut juttuja vanhemmilta. Nykybussit ovat steriilejä, niissä kulkee enimmäkseen sivistynyttä väkeä, eikä kukaan päästä ääntäkään. Matkustajien ei oleteta näkyvän, kuuluvan eikä haisevan. Joku voi vähän tuoksua, mutta sekin aiheuttaa pitkiä katseita. Nykyaikainen linja-auto on liian hieno savisille saappaille ja piereskelylle. Matkustajan tekee mieli riisua kengät, kun astuu lattialle, joka näyttää olevan tehty sisustusmatosta. Äänettömyys ja näkymättömyys on kuljettajalle unettavaa erityisesti pimeinä iltoina.
Ella astelee rauhassa kohti ovia, joiden eteen hän tietää bussin pysähtyvän. Se pysähtyy aina samaan paikkaan, koska mukana kuljetettava rahti voi olla painavaa, eivätkä kuljettajat laatikoita huvikseen kuljettele pihojen poikki. Ella ei ole käynyt kotipaikallaan taas vähään aikaan, mutta bussit ovat pysähtyneet samassa kohdassa liikenneaseman valmistumisesta lähtien. Samalla vanha matkahuolto keskustassa hylättiin, eikä rakennukseen koskaan tullut mitään muuta. Rappaukset putoavat sen seinistä ja asfaltin halkeamista puskee nurmi. Nainen jää ensin seisomaan seinustalla olevan penkin viereen, mutta istuu alas vilkaistessaan kelloaan ja tajutessaan, että bussi tuskin tulee aivan heti. Hän katselee hieman ympärilleen, mutta ei näe mitään erityisempää tai ketään tuttua. Liikenneasema on rakennettu sen jälkeen, kun hän on lähtenyt kaupunkiin opiskelemaan, joten se ei ole osa hänen kotiaan. Se on persoonaton ja kylmä, toisin kuin lapsuuden keskusta, josta hän tunsi jokaisen kujan ja kulman. Lapsuuden ja nuoruuden ympäristöä ei enää ole. Hän luulee edelleen tuntevansa suurimman osan kotipaikkansa asukkaista, mutta heitä on vaikea tunnistaa oudossa ympäristössä. Ella ei tunne tätä paikkaa kodiksi, josta lähti maailmalle.
Joona näkee Ellan istuutuvan penkille. Hetken hän ajattelee nousevansa autosta, mutta ei tee mitään. Riku ja Joni tuijottavat hiljaa puhelimiaan, joten ei ole mitään kummempaakaan tekemistä. Siksi hän tuijottaa penkkiä ja miettii, että olisi mukava jutella Ellan kanssa pitkästä aikaa. Hän muistaa useampiakin vanhoja luokkakavereita, joita ei ole nähnyt peruskoulun jälkeen koskaan tai juuri koskaan. He ovat muuttaneet toisiin paikkoihin opiskelun, työn, parisuhteen tai muuten paremman maailman perässä. Tänne jääneitä on aika vähän, ja jos muualle muuttaneet joskus käyvät esimerkiksi vanhempiaan tapaamassa, eivät he osaa kotiseuduille jääneitä etsiä. Mitä puhuttavaakaan heillä olisi? Joona tajuaa tuijottavansa Ellaa. Se näyttää varmasti oudolta, joten hän nappaa käteensä puhelimen kuten toisessa autossa istuvat kaveritkin. Ei hän sillä mitään osaa tehdä. Selailee viestejä ja katselee, olisiko jossain tapahtunut jotain. Samalla hän miettii edelleen, kehtaisiko käydä tervehtimässä Ellaa. Mutta tuskinpa nainen, tai tyttö, sillä tyttönä hän edelleen entistä luokkakaveriaan ajattelee, osaisi hänen kanssaan keskustella, kun on jo vuosia pyöritellyt kaupungissa jotain kemiaan liittyvää. Ei hän ymmärrä kuitenkaan mitään tämän kylän piireistä tai autoista. Ei varmasti huomaa edes, että tällaiseen autoon asennettu takaspoileri on ironiaa. Eikä Joona tietenkään ymmärrä mitään kemiasta tai tiedepiireistä. Keskustelu olisi varmasti kiusallinen.
Sakari ei pidä ajaessaan kiirettä, mutta pysähdyksiä on ollut matkalla niin vähän, että auto on väistämättä etuajassa. Hän antaa auton rullailla rauhassa, koska takana ei ole ketään kiireistä pyrkimässä ohitse. Matkahuolto sijaitsee vain muutaman vuoden vanhalla liikenneasemalla, jonka kohdalta valtatie on uusittu samoihin aikoihin, kun liikenneasemaa rakennettiin. Sakke tietää, että uutuudesta huolimatta liikenteenjakaja on tehty hieman liian pitkäksi, ja sen kärki on omituisen muotoinen. Bussin takarengas oikaisee helposti kanttikiven ylitse, jos kuski ei ole tarkkana. Erityisesti ongelmia syntyy juuri tällaisilla pitkillä, kolmiakselisilla busseilla. Sakke muistaa, kuinka paljon pienempiä linja-autot olivat, kun hän nuorena miehenä alkoi ajaa niitä. Silloin linjurit näyttivät ja kuulostivat hirvittävästä metelistä ja savusta huolimatta sympaattisilta. Nykyiset ovat mammutin kokoisia, ja pedon silmät tuijottavat vastaantulijaa, mutta ääntä ei kuulu juuri lainkaan ja savutkin jäävät johonkin hiukkassuodatinten uumeniin. Sympaattisuuden puute johtuu lähinnä kliinisyydestä ja liikkeestä. Sen kokoisen objektin liikkeestä pitäisi kaiken järjen mukaan syntyä meteliä. Bussi tulee kuin jostain toisesta maailmasta. Vetopyörästöt eivät ulvo, moottori ei karju eikä pakoputki paukahtele. Vaihteisto rapsahtelee hillitysti, eikä sen rattaistosta kuulu kolinoita tai rutinoita. Nykybussia voisi ohjata vaikka lapsi, sillä kaikki on niin tehostettua, ettei polkimien, vaihteiden tai ohjauspyörän käskemiseen tarvitse voimaa. Joskus tuntuu, että pelkkä ajatus riittää. Autoa ja sen liikkeitä ei tunne, vaan kaikki pitää tietää. Valaistulla alueella ei tarvitse välittää kuin siitä, että pysähtyy oikeassa paikassa. Sakke näkee jo liikenneaseman valojen heijastuvan tielle, jossa on aseman kohdalla valoisampi kohta. Pihan valonheittimet ovat kirkkaampia kuin kellertävä katuvalaistus tiellä. Hän valmistautuu hidastamaan ja kiertämään liikenteenjakajan.
Ella ei näe tai kuule bussia aivan vielä, sillä seinustan ja tien välissä on parkkipaikka, ja tien peittää molempiin suuntiin metsikkö. Hän on kaivanut laukustaan puhelimen ja avannut sähköpostinsa. Hän lupasi olla viikonlopun tekemättä töitä, mutta käytännössä viikonloppu on ohi, kun hän on jo poistunut vanhempiensa luota. Seuraavalla viikolla pitää päättää tulevan vuoden kansainvälinen kemiantutkijoiden kongressin sisällöstä, ja Ella on suunnitteluryhmässä. Jos lukee sähköpostit etukäteen, on maanantaina jo valmiiksi kartalla. Hänellä ei muutenkaan ole kummempaa tekemistä sunnuntai-illalle. Kotona ei odota kukaan. Jääkaappiin on varattu etukäteen sen verran ruokaa, että kaupassa ei sentään tarvitse käydä. Hän on jo irrottautunut maalaispitäjästä, vaikka istuu vielä fyysisesti siellä. Valtatien varsi ei ole oikeastaan maalaispitäjää, vaan osa kaupunkien välistä verkostoa ja siten osa kaikkia kaupunkeja. Ei valtateitä maaseutua varten pidetä yllä, vaan siksi, että tavarat ja ihmiset pääsevät nopeasti ja vaivattomasti kaupungista toiseen. Ella ei ehdi ajatella aivan näin pitkälle, koska on jo töissä. Hänellä on kädessään puhelin, joten hän ei näytä oikeastaan tärkeältä tutkijalta, vaan aikaa tappavalta sosiaalisen median selaajalta. Joku kylän ukko kävelee ohitse ja vilkaisee, mutta ei tunnista naista.
Joona miettii, miksi Ella istuu oven vieressä olevalla penkillä. Häneltä kuluu ajatukseen hetki, mutta sitten hän tajuaa matkalaukusta, että kohta paikalle tulee varmaankin bussi. Selvin selitys ei tule heti mieleen, koska Joona on unohtanut, että busseillakin kuljetaan. Mies yrittää kuvitella itsensä vaihtamaan kuulumisia Ellan kanssa. Ei heillä varmaan olisi edes juurikaan aikaa, jos bussi on juuri tulossa. Tuntisiko Ella edes? Tuuli tunkee sisään avonaisesta ikkunasta. Joona on joskus suunnitellut lähtevänsä kaupunkiin töiden perässä, koska sanotaan, että siellä on työtä. Ella saattaisi tietää, mistä kannattaa etsiä työtä ja mihin asettua asumaan. Ei hän kuitenkaan sellaista uskalla heti mennä kysymään. Ellahan on äidin huhupuheiden mukaan töissä yliopistolla. Tuskin hän kirvesmiesten töistä mitään tietää. Vanhemmat ovat puhuneet, että kaupungissa olisi töitä. Siellä olisi elämässä muutakin kuin auto, tietokone ja pari kaveria. Mutta olisiko siellä yhtään kaveria? Täällä on ainakin ne pari hyvää, ja lisäksi vanhemmat ja tutut maastot. Kaupungissa osaa hädin tuskin navigaattorin avulla siihen kauppaan, johon sattuu olemaan asiaa. Kaupunkilaiset ovat eri rotua. Heillä on kaupunkilaisten asiat ja kiireet, eivätkä he ymmärrä maalaista ja maalaisten asioita. Tuskin siellä edes tutustuisi keneenkään. Lähtemisen ajatus kytee Joonan päässä, kuten se on kytenyt jo muutaman vuoden. Hän tietää, että täällä elämä ei juuri muutu, jos jonkinlaista ihmettä ei tapahdu. Ei kirvesmiestä tarvita paikassa, jossa ei rakenneta mitään. Hän on päättänyt lähteä ennen kuin täyttää 30, jollei ihmeitä näy tai kuulu. Ella ja moni muu lähti jo ajat sitten. Joona ja muutamat toiset kulkivat toisaalla koulussa jo paljon ennen muita, mutta jäivät silti kotipaikalle. He ajattelivat olevansa jotain muuta kuin kotipaikalla koulujaan käyvät. Silti ne muut ovat lähteneet pitkin maailmaa, kaupunkeihin, ja Joona on täällä. Hän rakastaa paikkaa, mutta haluaisi tehdä muutakin kuin vain olla. Joona ei uskalla nousta autosta ja lähestyä Ellaa. Hän näkee suuren bussin hidastavan ja kääntyvän kohti pihaa.
Sakke hidastaa liikenneaseman liittymään. Hän tietää, että ainakin yksi matkustaja on nousemassa kyytiin. Joku Ella on ostanut lipun netistä. Pari pakettiakin pitää jättää. Toisinaan häntä harmittaa, että nykyajan bussikuskit eivät voi pysäyttää autoa ja todeta matkustajille, että nyt pidetään sen verran taukoa, että kuski juo kahvit. Nykyajan matkustajat ovat niin kiireisiä ja aikataulut tiukkoja. Muutaman minuutinkin viivästys aiheuttaa purnausta. Sakke kuitenkin tietää, että tämän pysähdyksen jälkeen edessä on enää kaksi pakollista pysähtymistä. Muuten hän saa ajella aivan rauhassa kohti kaupunkia, jossa odottaa koti. Tämä on siis melko myöhäinen paikka kahvitauolle. Saahan sitä silti haaveilla, vaikka tietääkin, että pyörien pitää pyöriä ja ihmisten ja tavaran liikkua. Sakke ajattelee vanhaa linja-autoasemaa, joka oli aivan keskellä keskustaa. Sinne ja takaisin ajettiin keskustan halki. Liikenneaseman piha on kostea, ja kuolleet lehdet mätänevät seinustalla. Ne varmaan harjataan pian. Joku nainen näyttää istuvan penkillä. Sakke uskoo naisen olevan Ella, joka on ostanut lipun etukäteen, sillä tämä istuu juuri siinä, mihin bussi aina pysäytetään.
Ella on tyytyväinen nähdessään bussin saapuvan, sillä hänellä alkaa olla kylmä. Tuulisena syysiltana tarkenee kyllä kävellä pitkiäkin matkoja, mutta istuskeluun hänellä on aivan liian vähän vaatetta yllään. Hän on ehtinyt lukea muutaman sähköpostin ja alkanut suunnitella vastauksia. Hän on jo töissä, vaikka työpäivän alkuun on aikaa yli 12 tuntia ja työpaikalle yli kaksi tuntia busseilla. Ajatus on paljon kauempana kuin tässä maalaistaajamassa. Aivot askartelevat projektien ja tutkimusten parissa. Hänen tieteellinen uransa on niin alussa, että hänellä on edelleen energiaa ajatella työasioita jatkuvasti. Vanhempien luona hän ei tietenkään ehtinyt ajatella töitä. Siellä hän pääsee aina eroon työkiireistä ja muuttuu lapseksi taas, vaikka kaikki vanhat kaveritkin ovat jo muuttaneet paikkakunnalta. Ella on toisinaan miettinyt, millaista olisi asua täällä. Rauhallisempaa varmasti kuin kaupungissa, ja helpompi tutustua koko kylään kuin pariin ihmiseen kaupungissa. Täällähän tutustumista ei edes tarvita, koska hän on tuntenut kaikki koko ikänsä.
Bussin kääntyessä valtatieltä pihaan Joona tietää, että ei enää ehdi juttelemaan Ellalle. Hetki on tullut ja mennyt, eikä hän ole uskaltanut tehdä mitään. Ei hän ole koskaan osannut toimia tällaisissa nopeissa tilanteissa. Kun täytyy tehdä nopea päätös, hän on päättämättä ja odottaa, mitä tapahtuu. Bussi pysähtyy hänen autonsa ja Ellan väliin, ja Joona tietää, että Ella nousee bussiin ja poistuu valtatietä kaupunkiin. Hän jää istumaan autoonsa illaksi ja menee myöhään nukkumaan. Hän ei näe vanhoja tuttuja kuukausiin. Mitään muutakaan poikkeuksellista ei tapahdu. Käydään ehkä porukalla jänismetsällä, mutta se on arkea. Hän haluaa samaan aikaan lähteä kaupunkiin ja jäädä tänne. Hän haluaa hypätä bussiin ja poistua uuteen elämään, mutta ei halua menettää sitä, mitä hänellä on. Miksi haluamiensa asioiden saamiseksi pitää aina menettää jotain?
Bussi pysähtyy penkin eteen heti liikenneaseman oven jälkeen. Penkiltä täytyy kävellä ensin ruuman oville, johon voi jättää suuremmat tavarat. Siitä voi jatkaa etuovelle. Sakke aukaisee bussin oven jo valmiiksi, vaikka tietää, että Ella ei ole ovella aivan hetkeen. Bussin himmeät valot kohtaavat ulkopuolelta hyökkäävät kirkkaammat heittimet. Kostea syystuuli puhaltaa sisään pimeästä illasta ja muuttaa ilmastoinnin käsittelemän ilman hieman juurevammaksi aivan bussin etuosassa. Sisään leijailee parkkipaikan, pakokaasujen ja mätänevien lehtien tuoksua. Sakke nuuhkii ilmaa, jossa ei tunnu bussin verhoilun muovista käryä ja joka ei polta kuivuudellaan nenää sisäpuolelta kuten ilmastoinnin puhaltama. Hän katselee peilistä, miten nuori nainen nousee penkiltä ja lähtee kävelemään kohti etuovea. Hänen vaaleat hiuksensa heiluvat tuulessa, kun hän vetää perässään matkalaukkua. Sakke nousee istuimeltaan ja astuu kohti ovea mennäkseen avaamaan ruuman luukkua. Matkustajat istuvat tuoleillaan ääneti. Kaksi heistä lukee edelleen kirjaa ja muut tuijottavat näyttöjään. Vanhempi rouva katselee tytön kanssa ulos ikkunasta. Lapset ovat uteliaita ollessaan oudossa paikassa. Matkustajat vaikuttavat olevan kunnossa, joten kuljettaja astuu ulos.
Ella laittaa matkalaukkunsa ruumaan ja menee bussiin pienemmän laukun kanssa. Bussiin joutuu astumaan useamman portaan, jotta pääsee istumaan henkilöautojen kattojen yläpuolelle. Muut matkustajat ovat hajallaan ympäri bussia, joten Ella pääsee valitsemaan paikkansa melko vapaasti. Hän menee kuljettajan puolelle hieman bussin keskikohdan etupuolelle. Ikkunan puolelta pystyy katselemaan vähän vastaantulevia autoja, jos haluaa. Muuta nähtävää näin pimeällä ei tahdo ollakaan. Ella ajattelee kuitenkin tekevänsä matkalla suunnitelmia ja muuta työhön liittyvää, sillä bussimatkat ovat sellaiseen oikein hyvää tyhjää aikaa, jos vain pystyy lukemaan ja kirjoittamaan liikkuvassa autossa pahoinvointia tuntematta. Nainen riisuu takkinsa ja asettelee tavaransa siten, että pystyy istumaan mukavasti ikkunapaikalla kaupungin linja-autoasemalle saakka. Hän istuutuu ja katsoo ikkunasta parkkipaikalle. Siellä on käynnissä kaksi autoa, jotka on pysäköity kuljettajan ovet kohdakkain. Toisen auton kuskissa on jotain tuttua. Toisen auton sisällä olevia ihmisiä ei näekään, koska se seisoo perä bussia kohti. Ella joutuu pyörittämään ajatusta hetken ennen kuin tunnistaa Joonan. Mies on muuttunut, tai poika muuttunut mieheksi. Mieleen tulee, että onko Joona istunut pihalla autossa sen ajan, kun hän itse istui penkillä. Ella olisi halunnut vaihtaa kuulumisia. Ei hän kylläkään tiedä, olisiko kehdannut mennä autolle. Olisiko Joona edes halunnut jutella?
Joona katsoo autostaan ylöspäin ja epäilee näkevänsä Ellan hahmon bussin tummennettujen ikkunoiden lävitse. Hän kääntää katseensa puhelimeen, kun epäilee Ellan katsovan hänen suuntaansa. He kulkivat samoja seutuja aivan pienestä ja yhdeksän vuotta kouluakin päivästä toiseen samassa huoneessa. Eivät he erityisemmin yhdessä mitään tehdeet. Eivät tytöt ja pojat olleet samassa porukassa, vaikka tunsivatkin toisensa. Joonasta oudointa on se, että he kulkivat samoja teitä aivan pienestä yli rippikouluikään. Sitten he valitsivat jotain ja nyt he ovat eri maailmoissa. Hänelläkin oli ollut mahdollisuutensa opiskella ja lähteä. Joona kuitenkin tietää, ettei olisi jaksanut opiskella. Ei opiskelu ollut vaihtoehto. Ella on jaksanut opiskella. Aivan tavallinen tyttö hän silloin oli, ja nyt käy täällä vain kääntymässä.
Ella tietää, että kuljettaja tulee sisään nostettuaan muutaman laatikon autoon. Lähtöaikaan on viisi minuuttia, eikä ennen sitä lähdetä kuitenkaan liikkeelle. Ei hän edes kehtaisi mennä Joonalle ja kavereille juttelemaan, vaikka olisi ollut aikaakin. Hän ei kuulu enää tänne. Hän kyllä haluaisi asua täällä rauhallisessa ympäristössä eikä kaupungissa, jossa ei oikein tunne muita kuin työkaverit. Hän ei kuulu kaupunkiinkaan, vaikka ei ole kotikylällä kuin kotonaan. Koulutettuna nuorena tutkijana hän ei tunne osaavansa keskustella kotipuolen väen kanssa. He ovat järkeviä ihmisiä, jotka ovat tiukasti kiinni realismissa ja käytännön töissä. Hän pyörittää sellaisia asioita, joilla ei tunnu suurimmaksi osaksi olevan mitään tekemistä minkään olemassa olevan kanssa. Ei hän osaa keskustella mistään tavallisesta ja järkevästä, kun ajatukset ovat askarrelleet abstraktin parissa vuosikausia. Jos hän nyt kävelisi autolle ja tervehtisi Joonaa, se johtaisi varmasti vain kiusalliseen hymistelyyn ja hiljaisuuteen. Ella häpeää sitä, että on maalaistyttö, joka yrittää näyttää joltain hienommalta. Joona näyttää samalta kuin ennenkin, on ylpeänä sitä, mitä on.
Sakari on laittanut paketit paikoilleen ja sulkenut ruuman lastausluukut. Hän nousee autoon ja istuutuu istuimelleen odottamaan, että kaksi viimeistä minuuttia ennen määriteltyä lähtöaikaa kuluvat. Bussi hyrisee niin hiljaa, että sitä ei kuulisi, jollei ovi olisi vielä auki. Asfaltti kiiltää liikenneaseman kirkkaissa valoissa. Tunnelma bussissa on vähintään yhtä unelias kuin aikaisemmin. Kaikki haluaisivat olla jo määränpäässä valmistautumassa nukkumaan. Sakke haluaisi olla kotona saunomassa. Hän katsoo peileistä, ettei kukaan ole enää juoksemassa kohti bussia ja painaa nappia, josta ovet sulkeutuvat. Sitten hän painaa jarrua ja valmistautuu vapauttamaan seisontajarrun.
Ella näkee bussin oven sulkeutuvan. Se leikkaa valokaistaleen, joka kurottaa ulkoa sisäpuolelle. Kostea syysilma jää ulos, ja matkustajat ovat ilmastoinnin lävitse pusketun ilman ympäröiminä. Kotipaikka jää taakse taas kerran. Ilmajarrujen suhahdus kuuluu vaimeana äänieristyksen lävitse ja bussi liukuu hitaasti kohti valtatietä. Ella vilkaisee vielä pihalle pysäköityjä autoja. Hän ei näe enää Joonaa, mutta toisessa autossa istuu kaksi miestä. Heidän kasvonsa on suunnattu alaspäin, joten hän ei tunnista miehiä. He saattaisivat olla tuttuja.
Joona näkee bussin lähtevän liikkeelle ovien vierestä. Se suuntaa kohti valtatietä. Hän ei kehtaa kääntää päätään bussin perässä, vaan odottaa, että se ilmaantuu näkyviin peileihin. Ei hän sitä Rikun auton lävitse näkisikään. Kun bussi näkyy peileissä, sen vasen sivu vilkuttaa vielä hetken keltaista ennen kuin se katoaa peilien ulkopuolelle.
Liikenneaseman katon yläpuolelle kurottavien mäntyjen oksat heiluvat tuulessa. Yhden männyn oksalla keikkuu orava katselemassa bussin lähtöä. Se on sama orava, jonka Ella ohitti aiemmin. Se ei löytänyt parempia käpyjä tien toiselta puolelta kuusista, eikä seuraavankaan tien, joten se juoksi sen verran ylemmäs, että löysi männikön liikenneaseman vieressä. Liikenneasemat on aina rakennettu mäntykankaille. Kuusikot ovat liian kosteita mammuttikokoisille rakennuksille. Orava pitää kynsillään kiinni, ettei putoaisi oksalta, kun tuulenpuuska voimistuu hetkeksi. Sitä ei oikeastaan kiinnosta lainkaan, mitä bussi tai muut autot merkitsevät. Se katselee kahden pysäköidyn auton valoja ja niistä nousevia pakokaasupilviä. Sitten se hyppää vielä ylemmälle oksalle ja katselee kauemmas. Se näkee valot, jotka hiljalleen katoavat puiden taakse ja joiden punainen heijastus kimmeltää vielä hetken asfaltin pinnassa.