Jossain vinkuu jokin. Ääntelijä on kaukana. En näe äänen lähdettä, ja se häiritsee. Koetan etsiä, mutta en löydä mitään. Vinkuna ja piipitys jatkuu jatkumistaan, mutta en saa sitä vaimennettua. Pakeneminenkaan ei auta, sillä en pääse liikkumaan mihinkään. Maailma on tahmea ja minä hidas. En ymmärrä, mikä ääntää tuolla tavoin lumisessa metsässä. Mikään eläin se ei ole, mutta mikään muukaan ei tule mieleeni, sillä olen riittävän kaukana ihmisasumuksista välttääkseni ihmisten tavarat ja rakennelmat. Etsin ja pyörin, poljen hankea ja katselen puihin. Ääni tulee läheltä, mutta en silti löydä tarkkaa paikkaa. Lopulta tajuan avata silmäni.
Olen nukkunut sikeämmin kuin tavallisesti. Makuuhuone näyttää läpeensä tutulta, mutta tunnen silti olevani vieraassa paikassa. Aivan kuin en kuuluisi huoneeseen, josta olen herännyt suurimpana osana aamuista jo usean vuoden ajan. Pehmeä aine vaimentaa ajatukseni ja muuttaa ne hitaiksi. On vaikea ymmärtää mistään mitään. Tiedän vain, että luultavasti on noustava ylös kuten useimpina aamuina. Silmissä välkkyy aurinko ja siintävät puiden lumiset oksat. Kasvoilla tuntuvat rakeisen lumen ja tuulen piiskat. Jalat ovat väsyneet edellisten päivien taivalluksesta ja haluan liikkeelle lämmittämään kohmeisia käsiäni.
Lumiset männyt murtuvat makuuhuoneen seinäksi ja joka puolelta valkeudesta heijastuva aurinko kapenee ikkunasta paistavaksi kaistaleeksi. Olen lämmin ja kuiva, mutta minun pitäisi silti päästä liikkeelle nopeasti. Liike ei ole tarpeen lämpimänä pysymiseen, vaan päivän saamiseksi alkuun. On ehdittävä tehdä vaikka mitä ennen huomista työpäivää. Hapuilen makuupussin kiristysnauhoja, jotta saisin käteni vapaiksi ja villapaidan ylleni. Käsi heilahtaa ulos peiton ja patjan välistä, ja saan piippauksen viimeinkin hiljennettyä. Muistan piipittäjän puhelimeksi, eikä se ole piilossa hangen alla vaan yöpöydälläni.
En heilauta jalkoja maahan, vaan pidän niitä ilmassa, jotteivät ne koskettaisi lunta ja kastuisi. Vedän vaatteet päälle nopeasti ja suunnittelen nousevani seisomaan ja liikkuvani, jotta saisin pidettyä lämmön ruumiissani. Etsin kenkiäni, vaikka tajuankin samanaikaisesti, etten tarvitse niitä tänä aamuna. Kaikki tapahtuu hitaammin kuin yleensä. Käännyn nostaakseni makuupussin ja -alustan kuivumaan – ja pyörähdän heti takaisin noustakseni sängystä.
Katselen seiniä, kuljen hitaasti enkä tunnu pääsevän samaan ulottuvuuteen ympäristöni kanssa. Haistan savun, aivan kuin joku olisi jo sytyttänyt kamiinan tai nuotion lämmitelläkseen aamukohmeista ruumistaan ja kuuraisia vaatteitaan. Luultavasti haju on tarttunut hiuksiin ja partaan ja tuoksuu yhä, vaikka olen pessyt ne jo illalla. Myös kuivumassa olevat vaatteet ja varusteet levittänevät tuoksua taloon. Jalat tapaavat vain kovan lattian, vaikka ne huutavat alleen sammalta tai jäkälää, tai lunta, jota pitkin suksi liukuu rahisten. Vääränlaisen alustan vuoksi keinun kävellessäni. Ruumiini kuvittelee olevansa vieläkin toisaalla. Se ei ole sopeutunut muutokseen.
Aamiainen maistuu kummalliselta, ja hotkin sen nopeammin kuin tavallisesti. Tarvetta nopealle syömiselle ei ole, sillä asunto on lämmin, eikä aamiainen jäähdy hetkessä. Unohdun katselemaan seinille, käteni jähmettyvät kesken liikkeen ja unelmoin toisenlaisesta maailmasta. Ikkunasta näkyvät puut ovat liian värikkäitä lumettomine runkoineen ja oksineen, joita aamuaurinko valaisee. Lumi ei pehmennä maisemaa eikä muuta auringon hehkua hyökkääväksi valomyrskyksi. Tuulen ja minun välissä on ikkuna, ilmanvaihto puhaltaa iholleni suodatettua ilmaa ja tiedän lintujen laulavan puissa ja huutavan kevään kutsua.
Asetun aamukahville terassille, sillä ulkona kahvi maistuu aina paremmalta kuin sisällä. Sytytän piipun aivan kuin olisin edelleen muualla. Äänet kaikuvat korviini vaimentamattomina, kimpoilevat talojen seinistä ja paljaasta maasta ja saavat korvani särkemään. Piippuupakan savu peittää liiat hajut, mutta tunnen silti, että tuoksuja on liikaa. Kaikkea paitsi valoa on liian paljon, en kestä tällaisia määriä ärsykkeitä. Koetan keskittyä kahvin makuun. Päässäni humisee, enkä kuule vereni kohinaa tai sydämeni sykettä. En erota yksittäisiä lintuja viserrysten kakofoniasta enkä pysty aistimaan mitään järkevää pakokaasujen, kasvien ja maan sekä muiden katkujen sekamelskalta. Kaikki sekoittuu toisiinsa ja olen irrallani kaikesta, jossain muualla, erotettuna siitä mikä on vieressäni, ympärilläni ja kaikkialla.
Juotuani kahvin en ala huoltaa varusteitani, vaikka oikeastaan pitäisi. Lähden ulos ovesta ja alan kulkea. Jalkani tapaavat edelleen kovaa maata, erittäin kovaa, asfaltin peittämää. Jalkani luulivat kohtaavansa lumen ja kaipaavat maan ja itsensä väliin lumen lisäksi suksea, joka liukuisi toisin kuin pelkkä kenkä. Paljaat männyt ovat kovia ja heijastavat ääniä, minkä vuoksi kaikki kuuluu kaikkialta. Bussien äänet kimpoilevat puista ja talojen seinistä, eikä äänen suunnasta voi olla varma. En tunne kuuluvani tähän maailmaan pölyn, bussien ja ihmisten sekaan. Joka puolella on liikaa kaikkea, enkä pysty käsittelemään asioiden paljoutta.
Kävelen eteenpäin hyräillen itsekseni, jotta saisin peitettyä ympäröivän maailman äänet. Minun ja maailman välissä on kelmu, joka erottaa meitä. Äänet, hajut ja valo kulkevat kyllä sen lävitse, mutta se erottaa silti ja sulkee minut erilleen muusta maailmasta. Kaikki häiritsevä jää yleiseksi taustahälyksi, huminaksi, josta ei erota yksityiskohtia ja joka häiritsee vain lievästi. Olen näennäisesti osa ympäröivää todellisuutta ja silti omassa ulottuvuudessani. Aistihavainnot ovat vaimentuneet.
Ympäristö näyttää uudelta, kaikki tuntuu poikkeukselliselta. Olen ollut osa kaupunkia jo vuosia, mutta se on alkanut hylkiä minua. Olen kuin en olisi ennen nähnyt autoja, taloja tai ihmisiä. Silmät kaipaavat koskematonta lunta sekä telttaa, laavua tai jotain vähemmän pysyvää asumusta kuin betonitaloja. Korvani vaativat hiljaisuutta, korpin raakuntaa ja tuulen kuljettaman lumen rapinaa jäisen hangen pinnalla. Lempeä keväinen tuuli ei tunnu tutulta kasvoillani. Ihoni tahtoo tuntea purevan viiman, auringon ja tuulessa lentävät jääkiteet. Niiden sijaan saan pehmeää auringonpaistetta, pakokaasuja ja pölyä. Se ei olekaan minun maailmani, vaikka enimmän aikaa olen kuvitellut niin.
Kävelen kauppaan kuin olisin ollut koko ajan matkalla sinne, vaikka minun ei muistaakseni tarvitse ostaa mitään. Ihmiset puhuvat kaikkialla, en saa heidän puheestaan selvää. Puhe on merkityksetöntä muminaa, sanat tarkoituksettomia ja maailma muovinen. En ymmärrä tavaroita, jotka täyttävät hyllyt. Kaikkea on liikaa ja värien paljous särkee silmiä. Tarvitsen sen verran tavaraa, että kaiken voi kantaa mukanaan tai vetää perässään. Rakennukset, jotka on täytetty hyllyillä, jotka pursuavat tavaroita, eivät kuulu maailmaani. Kuljetan sormiani pitkin hyllyjen metallisia reunoja ja yritän löytää jotakin todellista. Mitä todellisuus edes on? En osaa sanoa, mutta jokin käsin kosketeltava, kova ja kylmä tuntuu olevan lähellä sitä. Pääsen makeishyllylle saakka ennen kuin huomaan, että kaupasta on tapana ostaa jotain. Poimin hyllystä suklaata, koska en keksi muutakaan ostettavaa. Tuijotan myyjää hänen ilmoittaessaan hinnan. En tee mitään, tuijotan vain. Kuluu pieni hetki, jonka aikana en ymmärrä, mitä hän vaatii minulta. Sitten muistan, mistä kaupan kassalla seistessä on yleensä kysymys. Kaivan taskusta kasan kolikoita, pudotan ne myyjän ojennettuun käteen ja poistun suklaalevy taskussani.
En osaa selittää toimintaa itselleni. Ulospäin kulkuni näyttänee aivan tavalliselta kävelyltä. Olen ainoa, joka huomaa erottavan kelmun. Kulkevatko muutkin samanlaisessa eristetyssä tilassa? Se on täysin mahdollista, sillä eristettyä tilaa ei luultavasti voi havaita ulkopuolelta. Tuntevatko muutkin kaiken yhtä vaimeasti? Sitä on vaikea uskoa. En ole koskaan kuullut vaimennetuista tuntemuksista. Pikemminkin kertomuksissa ja puheissa korostetaan tuntemusten vahvuutta. En muista tavanneeni kuvauksia kelmutetusta todellisuudesta. Jopa omien askelteni äänet vaimenevat korvissani. Ulkomaailman äänten vaimenemisesta huolimatta en pysty vieläkään kuulemaan veren kohinaa suonissani tai sydämeni kumeaa jyskettä. Voiko eristävä kerros olla aistieni ja kaiken muun välillä eikä sittenkään ruumiini ja muun maailman välillä?
Ihmisten, autojen, talojen ja ärsykkeiden paljous alkaa olla liikaa mielelleni. Alan astella nopeammin. Hyräilen yhä kovempaan ääneen. Tienvarren puut ovat lumisia vain väläyksittäin. Maasta hohkaa lämpöä, joka on liikaa lumelle. Auringonvalo on kovaa ja kirkasta, vaikka se ei heijastukaan lumesta, jota on kaikkialla muualla paitsi ylhäällä. Aurinko ei piiloudu kylmyyden salakavalan verhon taakse, vaan polttaa ja nostattaa hikeä. Se varoittaa ennen ihon polttamista, ja se tuntuu väärältä. Kaupungin äänimaailma on loputon kohina, kuin tuuli mutta liian särmikäs. Kohinan sisällä pyörii osina metallisia ja kivisiä likaisia osia, jotka repivät ja viiltävät toisiaan ja kuorta, joka sitoo ne yhdeksi.
Siirryn pois asfaltilta ja alan kävellä tietä reunustavalla nurmella. Kävelen vielä pidemmälle, sinne missä nurmi muuttuu metsiköksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain betonin ja puun vastakohtaisuudesta. Mikään ei kuulu mihinkään, minä en kuulu mihinkään. En osaa tarkentaa poikkeamaa sen paremmin. Kaikki vain tuntuu olevan väärässä paikassa. Metsikössä seisoo joku, ja panen merkille, että hänellä ei ole koiraa. Kaupunkialueen metsiköt ovat yleisesti koirien toiletteja, joten ilman koiraa metsässä seisova mies kiinnittää huomioni. Hän on ilman päähinettä, joten erikoiseen rusketusrajaan ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Mies on selvästi ollut paljon auringossa pipo tai huivi päässään, koska hänen otsansa on vaalea ja kasvot ruskettuneet ja punertavat.
Mies seisoo suuren männyn juurella silittäen kaarnaa oikealla kädellään. Koetan samaa, mutta se ei tunnu toimivan. Metsikön tuoksut tuntuvat vääriltä, tai oikeastaan metsikön tuoksut tuntuvat. Niiden ei pitäisi tuntua, sillä niiden kuuluisi olla vielä lumen ja jään alla. Männikkö näyttääkin väärältä, eikä se johdu pelkästään sulasta maasta ja lämmenneistä puunrungoista. Paikalla on joskus ollut sellainen metsikkö, joksi tätä nykyistä yritetään muuttaa. Maassa on kasvanut vain sammalta ja pieniä varpuja, ja niiden seasta on noussut tukevia männynrunkoja kohti sinistä taivasta. Jossain vaiheessa kaupunki on päässyt yllättämään männikön, johon on alkanut kertyä ravinteita. Ihmiset ovat kärränneet sinne lehtiä ja muuta ainesta puutarhoistaan. Enimmäkseen se toimii koirien wc:nä, ja alueen koirapopulaatio on varsin suuri. Ravinteista hullaantuneet pihlajat ja pajut ovat alkanet vallata karua kasvualustaa, joka on aiemmin kelvannut vain männyille. Nyt mäntyjen seassa kulkiessaan joutuu väistelemään pihlajavesakkoa, jota kaupungin työntekijät käyvät toisinaan niittämässä matalaksi. Niittämisestä ei ympäristön muututtua ole apua kuin hetkeksi, mutta joku on päättänyt jossain, että paikalla tulee kasvaa mäntyä, joten kaikki muut puulajit tulee tuhota paikalta.
Mäntymetsikkö tuntuu väärältä ehkä siksi, että vallitsevasta puulajista huolimatta se ei ole oikea männikkö. Kaupungin puistojen hoitosuunnitelma sotii metsikön sielua vastaan. Männikkö tarvitsee männikön maaperän. Tämä on pala metsää keskellä rakennettua ympäristöä, ja sellaiset palat pusikoituvat ja kasvavat rehevän maaperän puuta. Vaikka haluan metsään, haluamani metsän pitäisi olla toisenlainen. Sen tulisi olla suurempi, niin että se tuntuu loputtomalta. Oikeanlainen metsä olisi myös kylmempi, niin kylmä, että tuoksujen määrä pysyisi hallinnassa. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Metsän tulee olla sellainen kuin se on, ei sellainen millaiseksi sitä yritetään tehdä. En ole pienessä metsikössä, vaan pienen metsikön kuvassa. Metsikkö on kulissi, se näyttelee ihannetta, jollaiseksi joku on kuvitellut kaupungin lähiössä sijaitsevan pienen palan metsää.
Hivelen kulissimetsikön mäntyjä, jotta saisin saman tunteen kuin vähän matkan päässä seisoskeleva mies näyttää niistä saavan. Haistan koirien ulosteet, ihmisten virtsan ja talven yli lumen ja jään alla kostuneet mätänevät lehdet. Ne eivät ole tuoksuja, joita etsin. Tarvitsen kaukaa kantautuvan savun katoavaa tuoksua ja auringossa lämmenneen kiven pintaa, johon rakeinen lumi sulaa. Otan muutamia juoksuaskeleita edestakaisin, mutta en löydä oikeaa paikkaa. Koskettelen epätoivoisesti mäntyjä, potkin maassa lojuvia pari vuotta sitten kaadettuja nuoria pihlajanvitsoja ja pyrin karkuun. Liikun puolijuoksua takaisin tielle.
Rauhoitun hieman ja kävelen jälleen kuin unessa kohti kotia. Alan aavistaa, mistä voi olla kysymys. Olen tuntenut samoin aiemminkin, joskaan en koskaan yhtä vahvasti. Jalkojen liike avaa ajatustoimintaa. Kävely on paras toimintatapa, jos haluaa ajatella. Ymmärrys kasvaa kaiken aikaa. Itseni ja todellisuuden välissä on edelleen vaimennin, mutta tiedän ehkä, mistä se johtuu. Voin siis päästä siitä eroonkin, vaikka en tiedäkään tarkkaa toimintatapaa.
Kotona kuljen suoraan huoltamattomien varusteiden kasalle etsimään kahvipannun, jota minulla on tapana käyttää keittäessäni kahvia nuotiolla. Sen pinta on nokeutunut ja pohjassa on paksu musta kerros. Nuuhkaisen pannun pohjaa, ja siitä irtoaa tervaisen puun tuoksu. Nuuhkin lisää ja huomaan kaipaavani tuota tuoksua. Se on ainoa asia maailmassa, jonka kanssa tunnen olevani yhtä. Tuoksu vain on aivan liian heikko täyttääkseen kaipuuni todellisuuteen. Sen lähde on liian pieni, vaikka itse tuoksu onkin täydellinen.
Alan tajuta selkeämmin, mistä on kysymys ja mitä tarvitsen. Kävelen varastoon, menen hyllylle ja alan etsiä. Haron kädelläni etsien kuivaa, karheaa pintaa. Ensimmäinen känkkyrä kappale osuu käteeni. Tapanani on kerätä retkilläni mukaan kuivia juuria tervaskannoista, jotta saan tarpeen tullen tehtyä nopeasti tulen kuivattelua ja lämmittelyä varten. Todennäköisesti tulta ei saa tehtyä lähellä olevista tarpeista, kun sitä kipeimmin tarvitsisi, tai ei ole aikaa tai kykyä hankia sytykkeitä. Varaudun yleensä kaikkeen ja siksi alkumatkasta on hyvä kerätä hyvän sään aikana muutama poikkeuksellisen hyvin palava kappale mukaan. Yleensä en putoa reissuillani jäiseen virtaan tai joudu muutenkaan tilanteisiin, joissa tarvitsisin hätänuotiotarpeitani. En myöskään ole aina sellaisilla paikoilla, että voisin jättää ne viimeisenä päivänä autiotupaan tai muuhun todennäköiseen leiriytymispaikkaan seuraavalle kulkijalle. Silloin ne jäävät rinkkaan, josta nostan ne varaston hyllylle.
Juuri tuoksuu vahvasti tervaiselta. Haron käsiini lisää juurakon kappaleita ja lastuja, joita olen veistänyt sytykkeeksi juuria irrottaessani. Nuuhkin niitä ja todellisuus virtaa sisääni jokaisen henkäyksen mukana. Kurkussa pistää ja alan olla levoton, etsin pakopaikkaa. Haluaisin liikkua johonkin ja paeta kauas kaupunkilähiön omakotitaloalueelta. Tahtoisin sinne, missä joka puolella on tervaisia kantoja ja sellaisesta sytytetyn nuotion savu leijailee ilmassa. Tervastulen muisto ruokkii kaipuutani maailmaan, joka on jossain kaukana.
Kerään syliini läjän puuta, nappaan mukaani kahvipannun ja syöksyn sisälle taloon. Täytän pannun vedellä ja otan mukaan vajaan kahvipaketin, joka jäi jäljelle reissusta. Paljon muutakaan ei ole tarjolla, joten pakko koettaa rakentaa jotain siitä, mitä on. Haluan kaiken palautuvan ennalleen. Tavaraa alkaa olla paljon sylissä kannettavaksi, mutta painelen silti takapihalle kantaen kaikkea. Lasken pannun maahan ja alan rakentaa nuotiota.
Ensimmäiset nuotiosta nousevat savut nostavat minut miltei leijumaan. Suljen silmäni ja siirryn lähemmäs paikkaa, jossa on vielä lumi maassa ja melu ja kaikki värikäs kaukana. Näen loputtoman valkeuden, jota pilkkovat tummat puut ja satunnaiset paljaat kohdat tunturin kivikkoisessa kyljessä. Odottelen, että tuli tarttuu lastuista paksuihin juurenpaloihin. Tervainen tuoksu voimistuu ja riisun kengät jaloistani. Käännän jalkani kohti nuotiota, sillä jalat ovat aina kosteat hiihtämisen jäljiltä, vaikka saappaisiin ei olisikaan mennyt missään vaiheessa vettä. Tiedostan yhtäkkiä sekä itseni että ympäröivän maailman täydellisesti. En ole muusta todellisuudesta erilläni, vaan sulaudun siihen luontevana osana. Kaikki on taas yhtä, kuten kuuluukin.
Nostan pannun roikkumaan tulen yläpuolelle ja jatkan elämistä oikeassa todellisuudessa, ainoassa johon kuulun. Rauhoitun irtonaisuuden tunteen sulaessa. Haluaisin kietoutua nuotion lämpöön ja sulautua siihen, leijua tummana tervassavuna ilmaan ja poistua kaikesta. Tahtoisin leijailla osana tuulta ja päätyä mihin tuuli ikinä loppuukaan. Tiedän tarkalleen, mihin mieleni on jäänyt ruumiin liikkuessa ajassa ja tilassa.
Tiedän, että riittävän vahva usko voi tehdä lähes mitä tahansa. Uskon, että ruumiini yhdistyy mieleeni, kun vain luotan siihen tarpeeksi. Siksi pidän silmäni kiinni ja siirryn sinne, missä mieleni on kulkenut koko ajan. Ongelma on ollut matka. Ruumiini lähti liikkeelle toisenlaisesta paikasta lähes vuorokausi sitten. Mihin saakka mieleni on ehtinyt? Ei luultavasti kovinkaan kauas. Automatka oli ollut nopea, ja alusta asti minua vaivasi omituinen tunne. Tunne johtui luultavasti siitä, että mieleni kulki vielä suksen nopeudella, kun ruumiini viiletti sata kilometriä tunnissa. Aivot eivät ehtineet tajuta liikettä, ja mieli jäi matkalle.
Aion kulkea toisaalla niin pitkään kuin mahdollista. Silmät suljettuina ei voi nähdä aurinkoa, joka heijastuu valkeana kaikkialta ympäriltä ja pakottaa siristämään silmiä tai varjostamaan niitä jotenkin. Sen sijaan on helppo nähdä pilvisen päivän kontrasti männikön ja lumen välillä, ja kuinka tummat puut piirtävät jyrkän rajan harmaan taivaan ja valkean maan välille. Kuljen järven jäällä aivan rannan tuntumassa ja katselen männikköä etsien sopivaa leiripaikkaa. Männikkö muuttuu ylempänä tunturikoivikoksi, jonka yläpuolella on pelkkää kivikkoa ja tuulen piiskaamaa lunta. Sillä on paljon yhteistä järvenselän kanssa: kumpikin tarjoaa hyvät näkymät pitkälle, mutta tuulisuudessaan ja suojattomuudessaan ne ovat ankaria paikkoja maisemien katseluun. Vihreä ja ruskea ovat marginaalissa, suurin osa maailmasta on mustavalkeaa ja se sopii minulle täydellisesti. Olen kotona.
Kahviveteni kiehuu, joten minun on avattava silmäni lisätäkseni kahvia veden sekaan. Värit tuntuvat yhä vääriltä, mutta koetan keskittyä katsomaan tummaa savua, jonka tuoksu on jo vallannut hajuaistini niin, etten haista oikeastaan mitään muuta. Kahvin tuoksu sekoittuu tervastuleen ja savut ja höyryt kohoavat korkeuksiin. Hengitän savua, vaikka tiedän vaikutusten näkyvän ainakin seuraavana päivänä mustana räkänä ja päänsärkynä. Kahvin ja tervassavun tuoksujen sekoitus tuntuu niin hyvältä, että parempaa tuskin on olemassakaan. Tuoksu sitoo minua paikkaan, johon mieleni on jäänyt.
Olen aiemminkin tuntenut samankaltaisia tunteita, mutta en koskaan niin vahvana kuin nyt. Se alkoi jo automatkan alussa ja paheni koko matkan. Muut ihmiset tuntuivat vierailta. Erityisesti illan pimetessä muut teillä liikkuvat autot näyttivät kuin tieteistarinasta ilmestyneiltä. Ajattelin ajaessani, että olen toisella planeetalla tai tulevaisuudesta kertovan elokuvan kulisseissa. Fuusiomoottorein kulkevat alukset leijuivat pimeydessä vastaan päästämättä ääntäkään, niiden valot kimmelsivät pimenevän illan tummuudessa ja ainoa omaan alukseeni kuuluva ääni oli ohitushetken ilmavirta. Jokainen autoilija oli suljettuna omaan kuplaansa, johon muun kaikkeuden voimat eivät vaikuttaneet.
Pystyn palaamaan edellisen päivän hetkiin, jotka vieraannuttivat ruumiini mielestäni. En ollut liikkunut toiseen todellisuuteen, vaan mieleni oli jäänyt jälkeen. Se laahusti hitaasti perässä, koska olin typeryyttäni liikuttanut fyysistä puoltani nopeammin kuin henkinen kykeni ymmärtämään. Ihmismieltä ei ole tehty matkaamaan suurilla nopeuksilla. Se on tottunut kulkemaan jalkaisin. Oliko entisajan hevosmiehilläkin vastaavia ongelmia vai ymmärsikö ihmismieli hevosen nopeutta? Tiedän jo, etten kuitenkaan saa koko päivänä tehdyksi mitään järkevää, että ristiriita hengen ja fysiikan välillä jatkuu ainakin tämän päivän. Jos mieli on kovin kaukana ruumiista, on turha odottaa suuria tekoja tai ajatuksia. En tiedä tarkalleen, missä mieleni on matkalla. Ehkä se kulkee aluksi hiihtäjän vauhtia, mutta kiihdyttää hiljalleen auton vauhtiin ja tulee loppumatkan nopeammin. Mitä, jos mieli vain reagoi hitaasti? En osaa vastata, vaikka ymmärränkin, mistä ongelma johtuu.
Leijun jo osittain savun mukana. Haluan nähdä kauas – sinne, missä mieleni matkaa. Taivas on kaikkialla sama, tähdet pysyvät samoina hyvin pitkän matkan. Taivas on turvallisempi kuin maa, joka ailahtelee ja muuttuu jo muutaman sadan kilometrin matkalla. Tähdet ovat turvallinen katto minkä tahansa maiseman yllä. Löydän Seulaset aina halutessani ja olen tottunut turvaamaan niihin. Seulaset lohduttavat turvallisena kumppanina, vaikka taivaltaisi vihamielisessä ympäristössä. Samat tähdet kattavat taivaankantta, kun paistan kalaa syysiltana jokirannan tulvaniityllä tai kun vilkaisen taivaalle keskitalven pakkasyönä ennen kuin kömmin yöksi hangelle pystyttämääni telttaan. Päivisin en tunne oloani yhtä turvalliseksi kuin pimeällä, enkä pilvisenä yönä kuten kirkkaana. Minut on tehty kulkemaan jalkaisin ja tähtien valossa, ei nopein välinein eikä päivän paistaessa, vaikka nautinkin myös päivän ankarasta paahteesta ja sen paljastamista maisemista. Siitä huolimatta minun on vaikea rauhoittua päivisin. Silloin en tunne olevani turvassa.
Kaivan taskusta metallisen mukin, joka on kolhiutunut taskuissani useilla matkoilla ja jonka pinnan käteni ovat silottaneet miltei pehmeän tuntuiseksi. Kahvi on laskeutunut, joten kaadan sitä mukiin. Tutut tuoksut ja maut pitävät minut kiinnittyneenä siihen maailmaan, josta olen siirtynyt tähän väärään paikkaan. Ruumiini haistaa toisen todellisuuden, reagoi siihen ja rentoutuu. En osaa mennä sisälle juomaan kahvia, joka maistuisi siellä tunkkaiselta. Lisäksi seinät ahdistavat minua. Luultavasti ulkona pysyminen on paras ratkaisu. Minun on haettava sisältä tavaroita kuivumaan kuumassa ja kuivattavassa keväisessä auringonpaisteessa, joka saa vihreyden nousemaan ja vääristää todellisuuden. Varusteeni homehtuvat ja ruostuvat, jollen hoida niitä välittömästi. Muutoin on kuitenkin parasta istua tulilla, juoda kahvia, ottaa rauhallisesti ja odotella mielen ja ruumiin kohtaamista. Ehkä ne kohtaavat ilta-auringon kajossa tai harvojen tähtien ilmestyessä miltei kesäisen valoisalle yötaivaalle auringon painuessa hetkeksi horisontin taa. Maistan kahvia uudelleen, nuuhkaisen savua, suljen silmäni ja jatkan odottamista.