Marketin parkkipaikalla oli kenkäpari. Huomasin ne jo kaukaa, koska lähiruutuihin ei ollut pysäköity autoja. Ne eivät näyttäneet kauempaa siltä, että ne olisi heitetty tai pudotettu, vaan enemmänkin siltä, kuin joku olisi vain riisunut kenkänsä keskelle pysäköintialuetta. Aurinko lämmitti asfalttia, mutta se ei onneksi hohkannut vielä yhtä kuumana kuin loppukesästä. Siinä viitsi vielä kävellä ja vaikka seisoskellakin. Juhannuksen jälkeen marketin loputtoman laaja parkkipaikka on kuin suomalainen aavikko. Sekä alueelta että sen ympäriltä on jyrätty matalaksi kaikki auringolta suojaavat elementit. Rakennus, joka peltomarketille on tehty, on aina niin matala, että suojaa vain jos seisoo aivan seinän vieressä. Keitaita ei ole ja virvoitusta janoava on pakotettu sisään kauppaan, johon kukaan ei oikeastaan haluaisi mennä, jollei olisi toisinaan pakko.
Menin lähemmäs kenkiä, vaikka lyhin tie määränpäähäni olisi kulkenut kauempaa sivuitse. Ne kuitenkin kiehtoivat liikaa. Lähemmäs päästyäni olin entistä varmempi, että ne eivät olleet muuten vain pois viskatut. Aivan kuin omistaja olisi vain riisunut kenkänsä siihen ja jatkanut matkaa ilman. Ne olivat aivan tavalliset niin sanotut vapaa-ajankengät, vähän tennarityyppiset, mutta vaikuttivat nahalta. Kengät eivät näyttäneet olevan mitenkään rikki tai muuten matkanteosta väsyneet ja siksi hylätty. Niillä olisi ollut edessään vielä lukemattomia kävelykilometrejä. Miksi joku riisuisi ja hylkäisi aivan hyvät kengät tuolla tavoin keskelle pysäköintialuetta?
Kengät näyttivät olevan aika keskimääräistä miesten kokoa. En mennyt aivan viereen, vaan katselin niitä kunnioittaen hieman kauempaa. Tuli tunne, että tunkeilisin, jos menisin koskemaan vieraan ihmisen kenkiin. Ne eivät näyttäneet hylätyiltä, vaan jonkun omaisuudelta. Omistaja oli luultavasti ollut autossa tai ainakin auton vieressä ja auto viereisessä parkkiruudussa, kun kengät oli riisuttu. Oliko hän käynyt ostamassa kaupasta uudet kengät? Niiden täytyi olla toisen tyyppiset, sillä samanlaisia vapaa-ajankenkiä omistaja tuskin tarvitsisi sellaisten tilalle, jotka olivat vain vähän käytetyt eivätkä lainkaan kuluneen näköiset. Olivatko nuo hankalat autolla ajettaessa? Se oli kyllä epätodennäköistä, sillä ne näyttivät tehdyn nimenomaan mukaviksi.
Marketti oli sen verran lähellä keskeisiä kulkuväyliä, että siinä pysähtyi varmasti moni turisti ja muu ohikulkija. Kenkien omistaja oli saattanut hyvinkin pysähtyä ruokaostoksille matkalla kohti pohjoista. Ehkä hän oli tullut kaukaa ja nähnyt sopivan pysähdyspaikan, kun kotipaikan pikkukaupat eivät olleet tarjonneet riittävän laajaa valikoimaa matkaeväiksi. Hän oli joutunut etsimään oikeaa kulkuväylää kilometrien päähän näkyvää mainostolppaa kohti, koska ei ollut aiemmin käynyt tässä paikassa. Hän oli pysäköinyt autonsa vähän kauemmas kuin paikalliset, koska lomalla ei ollut niin kiire, että olisi pitänyt väkisin kilpailla paalupaikasta aivan sisäänkäynnin vieressä. Ehkä hän ei edes tiennyt sisäänkäynnin paikkaa, joten kauempaa parkkipaikalta oli ollut turvallisempi tarkkailla oikeaa lähestymisreittiä.
Autonsa pysäköityään hän oli astellut kohti kauppaa. Sisällä hän oli ehkä hämmentynyt, kun ei tiennyt lainkaan, missä päin halutut tuotteet olivat myynnissä. Ostiko hän kuiva- ja säilykeruokaa kahden viikon vaellusta varten? Vai putosiko kärryyn sittenkin hieman juhlavampia herkkuja mökkilomalle? Oliko auton perässä asuntovaunu, ja hän täydensi sen ruokakaappeja? Hän saattoi olla myös matkalla juhliin ja huomasi kravatin unohtuneen, poikkesi ostamaan sen ja vaihtoi samalla vaatteensa juhlavaatteisiin kaupan pihalla.
Olin itse kulkenut niin pitkään tutuissa ympäristöissä, että en edes kunnolla muistanut, miltä tuntuu olla matkalla ja poiketa vieraan paikkakunnan oudossa kaupassa. Kenkien jättäjä oli varmasti kävellyt paljon ylimääräistä etsiessään jotain tuttua tuotetta, joka ei ehkä edes ollut valikoimassa satojen kilometrien päässä kotoa. Kauppareissusta oli tullut puoleksi seikkailu, kun myyjät puhuivat outoa murretta ja leipähyllyllä oli paikallisten leipomoiden tuotteita. Hän päätyi luultavasti ostamaan useita asioita, joita ei ollut aikonut. Osa niistä saattoi olla myynnissä hänen tavanomaisessa ruokakaupassaankin, mutta hän ei koskaan huomannut niitä, koska ne oli sijoitettu paikkaan, josta hän ei kulkenut. Oudossa ympäristössä joutuu tarkkailemaan koko ajan kaikkea, jolloin huomaa kaikenlaista, mitä ei muuten huomaisi. Siksi pohjoiseen suuntautuvan matkan eväiksi valikoitui luultavasti kaikkea ostajalle erikoista.
Kun kenkien jättäjä oli kiertänyt kaupassa kauemmin kuin oli aikonut, hän saapui aikataulusta myöhässä autolleen. Hän saattoi syödä marketin yhteydessä olevassa pikaruokapaikassa, tai sitten antoi nälän kasvaa vielä ja söi pohjoisempana jossain oikeassa ravintolassa. Oliko hän päättänyt olevansa jo riittävän kaukana kotoa, jotta pystyi vaihtamaan ylleen retkeilyvarusteet kulahtaneen t-paidan ja farkkujen tilalle? Vaelluskengät olivat kyllä ehkä autoa ajaessa liioittelua, mutta jonkinlaiset ulkoilmasandaalit sopivat kyllä retkeilyasusteisiin ja ovat autoiltaessa mukavat. Ne voi vaihtaa vaelluskenkiin vasta, kun on lähdössä kohti erämaata. Vaikka kenkien omistaja olisikin kuluttanut kaupassa aiottua enemmän aikaa, hän tuskin oli siitä kovin pahoillaan. Se kuului ikään kuin asiaan matkalla, olla vähän eksyksissä ja kulkea vieraassa paikassa, jossa ei tule tuttuja vastaan ja tapahtumat ovat kuin puoleksi unta. Toki se saattoi vaikuttaa matkan kulkuun myöhemmässä vaiheessa, mutta siitä huolimatta matka oli jo alkanut, vaikka ympäristö olikin arkinen.
Kun kengät olivat jääneet parkkipaikalle, auto oli kääntynyt muutamasta paikasta ja jatkanut valtatietä kohti pohjoista. Aamupäivän auringonpaisteessa valtatie oli kirkkaan ja uuden näköinen. Arkiset työmatkaansa ajavat ihmiset eivät olleet sitä kuluttamassa, vaan liikenne oli jo hiljentynyt aamuruuhkasta. Pohjoiseen suuntaava vaeltaja oli vapaa, ja tie lupaus tuntemattomasta. Hän voisi halutessaan kääntyä mistä tahansa risteyksestä ja päätyä mihin haluaa. Hän oli vapaa menemään mihin tahtoi vailla aikatauluja tai paineita asiakastyytyväisyydestä tai pomon vaatimuksista. Jossain takaraivossa kyllä painoi viimeinen takaraja eli loman päättymispäivä, mutta siitä ei kannattanut välittää, jos aikoi nauttia. Illuusio vapaudesta on yhtä rentouttavaa kuin aito vapaus.
Kulkija ajaa vapauden illuusiosta huolimatta kohti pohjoista. Hän pysäköi autonsa sinne, mihin on suunnitellutkin eikä käytä optiotaan vapauteen. Autossa hän sammuttaa älylaitteensa ja muut yhteydet maailmaan, jos on kyllin rohkea. Jollei ole, hän pitää älypuhelimellaan yhteyttä maailmaan sen varalta, että maailma unohtaisi hänet muutaman päivän aikana. Yhteys on hänelle itselleen todiste omasta olemassaolostaan. Samaa laitetta voi käyttää myös suunnistamiseen, jos luottaa sen tuottamaan dataan enemmän kuin omiin havaintoihin ja suunnistuskykyyn. Toivoin hänen irrottavan itsensä laitteista, varavirtalähteistä ja ainaisesta akun loppumisen huolesta.
Valmiiksi pakattu rinkka on auton takapenkillä – turvavöissä, ettei se lennä äkkijarrutuksessa kuljettajan niskaan. Oudosta marketista ostetut eväät pitää vain pakata päälle ja kaikki on valmista. Luultavasti hän ei huomaa kenkien unohtumista ennen kuin aikoo laittaa ne jalkaan seuraavan kerran, eli noin viikon kuluttua palatessaan erämaasta. Siihen mennessä sade on kastellut ne, ja joku on saattanut ajaa niiden päältä autolla. Kukaan tuskin uskaltaa ottaa niitä käyttöön pysäköintipaikalta. Hän vaihtaa jalkaan vaelluskengät, nostaa sandaalit päällimmäiseksi rinkkaan, nostaa rinkan selkään ja poistuu yksin erämaahan. Hänen mielensä saa tarvitsemansa tauon tekniikasta, taloudesta ja niiden vaatimuksista. Elämä yksinkertaistuu, kun huolehdittavana on vain päivittäinen selviäminen. Pitää syödä, huolehtia yösija ja pitää varusteet kuivana tai tarvittaessa kuivata ne. Pitää huolehtia, että ei murra nilkkaansa tai saa verenmyrkytystä. Oleminen tiivistyy, ja jää tilaa ajatuksille ja havainnoille, kun informaatiohäly ei tuki aisteja ja aivoja. Hänellä on varsin hyvin aikaa unohtaa kenkänsä ja kaikki muukin ja katsella lintujen lentoratoja tai odotella veden kiehumista retkikeittimessä.
En enää muistanut, miksi oikeastaan olin menossa kauppaan. En uskaltanut mennä lähemmäs kenkiä, sillä ne olivat alkaneet tuntua miltei pyhiltä. Ne olivat minulle kulkemisen, vierauden ja vapauden symboli. Niiden omistaja oli jo niin paljon matkalla, että oli pystynyt irrottamaan kengistään ja unohtamaan ne. Luultavasti ne olivat siihen saakka olleet tärkeät. Olisin halunnut jäädä siihen pysäköintialueelle katselemaan kenkiä ja ajattelemaan niiden hylkääjää lempeästi, mutta toisaalta halusin myös paeta. Halusin itsekin astua outoon kauppaan katselemaan oudon paikkakunnan ihmisiä ja kuuntelemaan myyjien vierasta puhetta, unohtaa hetkeksi kaiken sen, mikä täytti jokapäiväisen elämäni. Halusin nähdä tuntemattoman järven siintävän alarinteessä edessäni, tai meriveden hiovan oudon rannan hiekkaa saaressa, jossa en ollut aiemmin leiriytynyt. Kiersin kengät kahdesti myötäpäivään pysytellen noin neljän metrin etäisyydellä niistä. Sitten poistuin taakseni katsomatta ja toivoin, että muutkin jättävät kengät rauhaan ohitse kulkiessaan.