Vanhentuma

Eräänä syksyisenä päivänä kauppareissulla Aholan Pekkaan iski vanhentuma. Se ei osunut aivan kauppareissun alussa. Hänen lähtiessään kauppaan kaikki oli hyvin ja tavallista. Oli alkuilta, vaimo ja lapset puuhasivat jokainen omia juttujaan, ja talosta oli kahvi miltei loppu. Sitä tarvittiin seuraavaksi aamuksi, sillä jotkut ihmiset eivät pääse liikkeelle arkiaamuisin juomatta kahvia. Pekka kuului niihin ihmisiin. Siksi hän lähti kauppaan kuten usein ennenkin osaamatta aavistaa, että kaupasta ei palaisi sama mies kuin sinne oli lähtenyt.

Tavallisesti Pekka kulki kolmen kilometrin matkan kauppaan autolla, mutta koska ilma oli kaunis, ja hän oli ollut koko päivän lounastaukoa lukuun ottamatta toimistossaan, hän päätti lähteä kauppaan polkupyörällä. Mies otti pyöränsä varastosta ja täytti renkaat, sillä hän ei ollut polkenut sillä hetkeen ja renkaiden ilmanpaine oli päässyt laskemaan. Hän muisti, kuinka oli nuorempana pyöräillyt kaikkialle. Maalta kaupunkiin muuttaminen oli avannut pyöräilyyn uuden maailman. Kotona hän oli polkenut joka paikkaan, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Kaupungissa pyörä oli osoittautunut muuksikin kuin pakolliseksi valinnaksi muun kulkuneuvon puutteessa. Se oli kätevämpi kuin moni vaihtoehdoista. Silti hän oli jo vuosia sitten unohtanut asian ja siirtynyt käyttämään autoa. Polkupyörä oli poikkeuksellisia tilanteita varten.

Pyörätielle päästyään Pekka suorastaan innostui. Sää oli juuri sopiva pyöräilylle, sillä kesän kuumimmat hetket olivat juuri menneet, mutta syksyn viileys ei vielä saapunut. Pekka tunsi olevansa juuri siinä iässä, jossa miehen tulee olla. Hän oli parhaassa iässään, jossa kaikki on mahdollista ja sujuu helpommin kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen. Hänen kuntonsa ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta polkupyörä oli edelleen hyväkuntoinen ja laadukas, sillä hän oli aikoinaan panostanut siihen eikä ostanut halvinta mallia. Pekka huomasi, miten tuuli kuljetti hänen nenäänsä kaikki ympäröivät tuoksut ja miten hän kuuli ääniä, jotka autoillessa jäivät tiivistettyjen ovien ulkopuolelle. Hän ei ymmärtänyt, kuinka oli voinut unohtaa ympäristönsä siirtyessään autoilemaan.

Pekka nautti pyöräilystä. Hän kiihdytti vauhtia ja antoi pyörän rullata itsekseen pitkään. Hän kurvaili ja kallisteli ja tunsi, kuinka hallitsi kulkuneuvonsa. Paikoin hän poikkesi tien vierellä kulkeville kovapohjaisille poluille, joissa hallinnan tunne oli vielä suurempi ja ajamiseen oli keskityttävä vauhdin ja väylän kapeuden vuoksi enemmän kuin tiellä. Jos joku olisi yrittänyt polkea Pekan ohitse, hän olisi lähtenyt epäröimättä polkemaan kilpaa. Hän tunsi olevansa kuin lapsena. Hän oli nimittäin polkenut paljon pyörällä nuorena ja hallinnut ajoneuvon kaikissa tilanteissa. Mies tunsi menettäneensä osan taidoistaan pyörän seistessä varastossa, mutta suurin osa tuntui edelleen tulevan selkäytimestä. Hän ajoi kuin teinipoika ja kiihdytti vauhtia ennen kuin syöksyi tieltä polulle tai houkuttelevan näköisen ojan pohjalle. Metsän ja pyörätien välinen kontrasti oli juuri sopiva, täydellinen. Metsä tuoksui ensimmäisiltä pudonneilta lehdiltä ja kostealta maalta, pyörätie asfaltilta ja soralta, joka ei ole enää autiomaan veroisesti kuuma ja kuiva, mutta ei vielä syksyn kosteakaan. Pidemmälle päästessään hän ei enää jarrutellut polkujen mutkissa, vaan päinvastoin kiihdytti vauhtia niihin. Ainoastaan keulimisen mies jätti väliin, sillä sitä hän ei enää tuntenut osaavansa. Kaikki oli kuin hänen ollessaan viisitoistavuotias. Kuin olisi taas ollut lämmin kesä ja rajattomasti vapaa-aikaa, vaikka hän oli vain hetken kestävällä matkalla kaupassa. Koko maailma oli avoin, hän oli vapaa kulkemaan aivan mihin tahtoi ja niin pitkälle kuin halusi. Mies kiersi ylimääräisiä lenkkejä ja ajoi välillä aivan vikasuuntaankin, koska halusi pidentää kuljettavaa matkaa.

Viimein, paljon aiottua myöhemmin, Pekka saapui kauppakeskukseen, joka oli hyvin samanlainen kuin kaikki lähiöiden kauppakeskukset pitkin Suomen kaupunkeja. Siellä oli pari lähikauppaa, nykyään jo suljetut kirjasto ja terveyskeskus, kioski, pubi sekä pizzeria. Syystuuli havisutti puiden lehtiä, jotka hehkuivat punertavina ja kellertävinä. Puiden välistä kaupalta käveli muutamia nuoria, joiden Pekka ajatteli olevan ehkä lukiolaisia. Heidän perässään kulki ilmassa varjoisa kohta. He kantoivat olutpulloja, ja heidän ehtiessään Pekan kohdalle hän kuuli yhden puhuvan diplomityöstään. Mies tajusi viiden hengen porukan olevan yliopisto-opiskelijoita ja vieläpä opintojensa loppuvaiheessa. Hän pysäytti pyöränsä välittömästi ja jäi seisomaan paikoilleen. Hilpeä opiskelijaporukka jatkoi matkaansa ja iloitsi keskenään. Mies, joka oli vielä äsken taluttanut pyöräänsä ja kuvitellut olevansa jälleen teini-ikäinen, oli jähmettynyt täysin. Hän muisteli olleensa itsekin opiskelija vain hetki sitten. Pekka seisoi liikkumatta ja kuunteli loittonevia ääniä, kunnes niitä ei enää kuulunut. Muutkin äänet olivat vaienneet, tai ainakaan Pekka ei enää kuullut niitä. Opiskelijoiden perässä leijunut tumma kohta pysähtyi miehen ylle.

Pekka horjahteli hieman miltei paikoillaan ja seisahtui lopulta kaupan vieressä olevan haavan alle. Sen lehdet havisivat tuulessa ja täyttivät maailman äänellään. Pekka Ahola seisoi paikoillaan puun alla ja kuunteli ja katseli, mutta ei nähnyt tai kuullut sitä, mitä joku toinen paikalle sattunut ihminen olisi nähnyt tai kuullut. Haavan lehdet värisivät, koko puu värisi ja heilui. Se metelöi kauttaaltaan oranssinkeltaisena. Yhtäkkiä mikään ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin aiemmin. Puu kietoi kaiken itseensä liikkeellään ja äänellään. Ympäröivä maailma katosi ja mies seisoi yksinään. Ei ollut muuta todellisuutta kuin puu ja hän itse. Hänen päässään syntyi paljon ajatuksia ja aivan liian monia kysymyksiä. Olivatko vastaan kävelleet lapset todella yliopisto-opiskelijoita? Koska opiskelijat olivat muuttuneet noin nuoriksi? Mitä muuta häneltä oli mennyt ohitse? Mitä yhtäkkiä oli tapahtunut? Mikä oli nyrjäyttänyt koko maailman sijoiltaan? Hän tunsi, ettei tiennyt enää mitään. Olisi ollut kylliksi, ettei hän osannut sijoittaa itseään maailmaan. Sen lisäksi hän ei tuntunut edes tietävän, missä on maailma, johon hänen olisi pitänyt itsensä sijoittaa. Jalat eivät seisseet tukevalla pinnalla, eikä Pekka ollut lainkaan varma siitä, että ne edes kohtaisivat kovaa maata, vaikka hän putoaisi alaspäin. Lehtien jatkuva havina säesti ajatuksia ja korosti kysymyksiä. Tähän hetkeen saakka Pekka oli ollut jonkinlaisen vaimean tietoisuuden tilassa ja kuvitellut itsensä edelleen suunnilleen sen ikäiseksi kuin korkeakouluopiskelijat, mutta valmistuneeksi. Hän ei ollut tuntenut vanhentuneensa sitten täysi-ikäisyyden, ja koko mennyt elämä oli sarja tapahtumia, joissa hän oli ollut jonkinlaisena palana, joka ei vaikuttanut juuri mihinkään ja johon ympäristö ei juuri vaikuttanut. Hän oli ollut vain Pekka, mies, jonka ympärillä tapahtuu kaikenlaista hänen itsensä pysyessä muuttumattomana.

Hän mietti menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyisyyttä. Yhtäkkiä hän näki kaiken: kuinka hän oli päätynyt tähän, tähän tilanteeseen, tähän kohtaan elämässä ja tämän haavan alle seisomaan. Mistä hän oli lapsena lähtenyt, kuinka hän päätyi lukioon ja jatkamaan opintoja, mitä hän oli ollut opiskelijana ja miten elämä koulujen jälkeen nivoutui vaimon, lasten ja työpaikan myötä nykyiseksi paketiksi. Ensimmäistä kertaa elämässään Pekka näki selvästi kokonaisuuden ja itsensä osana kokonaisuutta. Mitä hän oli nuorempana tavoitellut? Oliko hän tehnyt myöhemmin, kuten oli silloin aikonut? Oliko hän ylipäätään tavoitellut koskaan mitään vai ainoastaan katsellut elämäänsä vierestä? Nuorena koko maailma oli ollut avoin, mutta nyt hän oli aivan toisessa tilanteessa kuin silloin. Hän ei enää voinut tehdä muuta kuin odotella paikallaan, käydä töissä ja miettiä, mitä tekee eläkkeellä. Hän oli jumissa tässä paikassa ja tässä todellisuudessa. Monet polut olivat sulkeutuneet yksitellen ja jäljellä oli vain yksi, jota hän kulki. Vai oliko koskaan ollut mitään muita polkuja? Nyt paljastunut todellisuus vaikutti poluttomalta erämaalta, joka oli kaiken lisäksi niin laaja, ettei sinne syntyisi polkuja edes miljardien ihmisten sitä samotessa. Tähän saakka hän oli rakentanut elämänsä tarinaa ja nähnyt lähtö- ja päätepisteen sekä niiden välillä olevan suoran polun, jota pitkin hän itse parhaillaan taivalsi jossain pisteessä. Jos polku oli edelleen olemassa, hän oli kulkenut sitä pitkin katse maassa eikä ymmärtänyt taivaltaneensa vähintään siihen pisteeseen, johon mennessä olisi pitänyt nähdäkin jotain. Hän ei ollut katsellut eteen- eikä taaksepäin ja oli siksi onnistunut olemaan ajattelematta, mihin elämä oli kulunut. Jos mitään polkua ei ollut ja hän kieppui yksinäisenä hiukkasena tyhjyydessä, hän oli onnistunut olemaan suljetuin silmin koko elinaikansa.

Haavan lehdet alkoivat putoilla maahan. Ne kieppuivat Pekan edessä ja laskeutuivat hänen päälleen. Joka paikassa oli keltaista, leijailevaa ja pyörivää liikettä. Hän ei enää tiennyt, mistä oli tullut ja mihin menossa. Hän oli varma, ettei osaisi lehtisateen lävitse pois puun alta. Lehtien liike ja ääni sitoivat hänet haavan maailmaan, jossa ei ollut suuntia eikä etäisyyksiä. Miehestä tuntui, että lehdet hautaisivat hänet alleen ja peittäisivät näkyvistä niin, että lehtiä harjaava traktori nielaisisi hänet sisäänsä syksymmällä, hän päätyisi hyötyjäteasemalle ja sieltä jonkun kukkapenkin lannoitteeksi. Tällä hetkellä se oli vain ajatus, joka ei herättänyt sen enempää tunteita. Hän oli tilassa, jossa monet asiat menettävät merkityksensä. Mieli saattaa silloin kiteyttää kaiken ja keskittyä olennaiseen. On myös täysin mahdollista, ettei se keskity mihinkään. Pekan mieli oli olevinaan ensimmäistä ja keskittyi vain ajatukseen elämästä ja ihmisestä. Sekavan tilanteesta teki se, että mieli keskittyi asiaan, joka avautui valtavan suureksi heti kun siihen keskittyi tarkemmin. Oli kuin ahtautuisi sisään luolan suuaukolta ja tajuaisi, että se on sisäpuolelta laajempi kuin ympäröivä maailma. Leijailevien keltaisten lehtien seassa seistessään Pekka tunsi olevansa yhtä aikaa täysin rajatussa ja loputtoman laajassa tilassa, jonka ainoa asukas oli hän itse ja ainoat äänet hänen sydämensä syke ja lehtien loputon kahina.

Pekka olisi halunnut paeta, eikä vain puun alta vaan kaikesta. Hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään mitään. Pakenemisen sijaan hän seisoi paikoillaan ja katseli kuin pakotettuna elämäänsä ja paikkaansa omassa elämässään. Kaikki oli sarja valintoja, aivan kaikki. Kukaan vain ei ollut kertonut, että ne ovat valintoja. Pekka oli onnistunut elämään tähän saakka valitsematta mitään. Kaikki oli sujunut ja asioita oli tapahtunut, eikä hän ollut ymmärtänyt olevansa jotenkin osallinen oman elämänsä tapahtumiin muuten kuin lastuna virrassa, hyvin pienenä lastuna hyvin vuolaassa virrassa. Nyt hän katseli taaksepäin, loputtomasti taaksepäin, jos suuntia nyt oli olemassa. Irtonaisten lehtien liike teki suuntien havaitsemisen yhtä mahdottomaksi kuin äärettömyys suuntien olemassaolon siinä paikassa, joka oli juuri avautunut hänen mieleensä. Hän ei kuitenkaan katsellut mihinkään suuntaan katuen tekemisiään. Hän oli enemmän hämmentynyt eikä osannut sanoa, mitä olisi ajatellut. Ajatuksista tai niiden olemassaolostakaan oli vaikea sanoa mitään. Kaikki virtasi mieleen valmiina kuvina ja ideoina. Pekan ei tarvinnut varsinaisesti ajatella tai työskennellä minkään eteen. Riitti, että hän oli nähnyt ja valaistunut hetkeksi ja kaikki oli selvää.

Lehdet laskeutuivat hiljalleen maahan ja liike loppui. Pekka oli sulkenut silmänsä, mutta kuuli lehtien kahinan loppuvan. Lopulta hän avasi silmänsä ja tokeni sen verran, että kahlasi haavanlehtien lävitse kauppaan. Hän käveli hitaasti, erittäin hitaasti. Hän vaelsi hyllyjen välissä ja etsi alennettuun hintaan myytäviä elintarvikkeita. Oli sellainen tunne, että kannattaisi ostaa, jos halvalla saa. Kaikki päiväystuotteet oli kuitenkin jo myyty. Matkalla oli kulunut niin paljon aikaa, että kauppa ei edes ollut avoinna kuin puolisen tuntia. Kahvihyllyltä Pekka valitsi viisi pakettia Juhla Mokkaa, vaikka oli tottunut juomaan aivan toista merkkiä. Juhla Mokka oli kuitenkin tarjouksessa, joten sitä kannatti ostaa nyt pidemmän ajan tarpeiksi.

Kassalla Pekka maksoi ostoksensa. Hänellä ei ollut tasarahaa, mutta vaihtorahoja tuli sen verran, että seuraavalla kerralla saattaisi jo olla. Astellessaan hitaasti ulos kaupasta Pekka tuli ajatelleeksi, että hän ei kelpaa vanhaksi. Vanhat ihmiset olivat aina olleet hänen ajatuksissaan viisaita ja kunnioitettavia yksilöitä, mutta hän itse oli yhtä typerä kuin aina ennenkin. Mielessä kävi, että hän ei ehkä koskaan olisi valmis vanhaksi. Hän ei antaisi nuoremmilleen kokemuksen tuomia neuvoja. Se puhuttu rintaääni puuttuisi. Mitä jos hän olisikin vanha olematta kokenut? Ikuinen nuoruus ja typeryys vanhassa kehossa kuulosti melko pahalta.

Pekka laahusti hitaasti polkupyörälleen. Hän ei muistanut, mihin oli sen jättänyt, mutta se oli telineessä kaupan vieressä kuten asiakkaiden polkupyörät yleensäkin. Hän ripusti ostoskassinsa pyörän sarviin ja käänsi sen keulan kotia kohti, nousi satulaan ja lähti rullaamaan rauhallisesti takaisin samaa reittiä kuin oli tullutkin. Sarvissa roikkuvat ostokset tekivät pyörästä raskaan ohjata, ja polkeminen oli muutenkin vaikeampaa. Tulomatkan myötätuuli oli tällä kertaa vastainen, eikä se helpottanut liikkumista.

Teiden varret hehkuivat keltaisina syysauringon valossa ja kylmä tuuli kuljetti pudonneita lehtiä kulkijaa vastaan. Pekka ei poikennut tienvarren poluille, vaan polki rauhassa pyörätien oikeaa reunaa. Hän ei oikeastaan edes huomannut polkujen päitä kuin satunnaisesti. Ärsytti hieman, että jotkut eivät viitsineet kulkea varta vasten tehtyjä reittejä pitkin, vaan tekivät omiaan mihin sattuu. Hänellä oli täysi työ vahtia tietä edessään ja ostoksiaan sekä ohjata pyöräänsä pysymään tiellä. Vasten kasvoja lentävät keltaiset lehdet ja viiman silmiin nostattamat vedet eivät myöskään varsinaisesti houkutelleet katselemaan ympäristöä. Samoja pusikoitahan hän oli tuijottanut jo viisi vuotta asuessaan tällä alueella. Pekan näkökenttä kapeni ja lyheni, hän katseli lähelle eteensä. Mies ei olisi voinut polkea polkuja pitkin, vaikka olisi halunnutkin, sillä silloin täytyy pystyä katselemaan kauas. Melko suoralla, vähäliikenteisellä ja ennakoitavissa olevalla pyörätiellä polkeminen onnistui helpommin.

Palatessaan kotiin pitkältä kotimatkalta Pekka oli hyvin väsynyt. Hän asetti pyöränsä erittäin huolellisesti seisomaan pihan laidalle, nosti ostoksensa sarvista ja lähti raahustamaan kohti ovea. Vaimo käveli vastaan kuistilla, katseli miehensä liikkumista ja kysyi, kuinka raskasta tavallinen kaupassa käyminen voi olla hädin tuskin keski-ikäiselle miehelle. Pekka ei vastannut. Hän katseli eteensä, hengitti lyhyin puuskaisuin ja odotti iltapuuroa sekä seuraavan aamun tarjouskahvia.

1 vastaus artikkeliin “Vanhentuma

  1. Tapio Vastaus

    Tiivistunnelmainen ja elävä tarina, johon oli samaistua. Kuvauksesta tuli omakohtaisia ”kaiken selvyyden ja elämäntajuamisen hetkiä” mieleen.
    Ihmettelin, miten kirjoittaja sai tuollaisen kokemuksen kiinnitettyä sanoihin, sillä tunne elämän, olemisen ja ajan risteyksessä olemisesta jättää harvoja järjellisiä mietteitä. Kirjoittaja kokee ilmeisen usein tämän hetken, koska onnistuu sen tallentamisessa näin ansiokkaasti.
    Olin aikeissa toivoa hieman lisää tapahtuman venytystä ja ”runkoa” ajatuksen kuvaamisen keventämiseksi, mutta jääköön. Se, joka ei jaksa lukea tätä kuvausta hetken merkityksestä, ei sitä ymmärtäisi muutenkaan…
    Lopussa vanhentuneen päähenkilön taivallusta olisi voinut hersytellä vielä ihan vähän lisääkin, se kun laittoi suupieltä nykimään väkisellä.
    Julkaisuvalmista laatunovellia!

Vastaa käyttäjälle Tapio Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.