Olin menossa kauppaan ostamaan jotain syötävää aamuksi, sillä kaapit olivat päässeet tyhjenemään. Niin käy usein. Jotain unohtuu, joskus jotain muutakin. Lopputuloksena on paljon tyhjää ja paljon vähemmän täyttä. Sitten joutuu lähtemään kauppaan keväisenä iltana, kun voisi vain ottaa rauhassa tai vaikka puuhata jotain ulkona. Ajattelin, kuinka paljon virkeämpänä olisin herännyt töihin kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna, jos olisin päässyt rauhoittumaan aiemmin. Ihmistä ei ole tehty siihen, että hän kävisi juuri ennen nukkumaanmenoa kaupassa, jossa ärsykkeet on tehty pitämään kuluttaja virkeänä ja valmiina ostamaan kaiken mahdollisen. Ulkona liikkuminenkin tuntui jollain tavoin piristävän. Onneksi pystyin kuitenkin hoitamaan ostokset keskikokoisessa lähimarketissa, enkä joutunut kulkemaan hypermarketin loputtomia käytäviä.
En ehtinyt edes porteista sisään, kun tunsin ehkä unohtaneeni jotain. Auto lukitsematta, ehkä. Mutta olin tullut kävellen. En osannutkaan enää sanoa, miksi olin kääntynyt, ja ajattelin kääntyä takaisin. Jalkani eivät vielä tienneet, mihin suuntaan liike jatkuisi, joten olin pienen hetken paikallani ja silloin liukuovien välistä astui sisään mies, johon kiinnitin huomioni. Hän käveli sisään keinovaloihin iltahämärästä vaatteissa, jotka sopivat ulkoiluun hieman toisenlaisessa ympäristössä kuin lähiömarketin pihalla: Vihreässä takissa ja housuissa oli kettulogo, ja pitkävartiset vaelluskengät näyttivät poikkeuksellisen tukevilta. Hän näytti siltä, että selviäisi ulkona vähimmilläänkin kuukausia. Kaulassa roikkui kiikarit.
Mies tuli sisään kauppaan aran oloisena. Hän räpytteli silmiään, jotka olivat tottuneet hämärtyvään iltaan. Hän oli ehkä ollut tarkkailemassa muuttolintuja. Kirkas valaistus ei sopinut hänen silmilleen. Niitä oli totutettu luontaiseen valoon luultavasti vuosia, todennäköisesti vuosikymmeniä ja mahdollisesti koko miehen eliniän. Ulkonäön perusteella se ei ollut mitenkään mahdoton ajatus. Mies ei ollut enää kovin nuori. Parrassa oli jo reilusti harmaata. Hän liikkui eteenpäin hyvin hitaasti ja asteli niin pehmeästi kuin raskailla kengillään pystyi. Hän koetti hiipiä jaloin, joita ei ollut tehty hiipimiseen. Mieleeni tuli arka eläin, joka oli joutunut vieraaseen ympäristöön.
Koska olin saanut käännettyä itseni ympäri, kävelin miehen perässä ostoksille. Hän kulki kohti kahvihyllyä ja yritti olla herättämättä huomiota. Olikohan hänellä päässyt kahvi loppumaan kesken retken vai ostiko kahvia seuraavaksi aamuksi? Laittaisiko hän aamulla ylleen työvaatteet ja lähtisi rakentamaan rivitalokolmion keittiötä johonkin lähiöön? Vai olisiko yllä puku ja kravatti? Tai ehkä hän oli biologi, joka pystyi olemaan töissä noissa samoissa vaatteissa – tutkijana yliopistossa tai jossain laitoksessa. Suomen ympäristökeskus luultavasti tarvitsee hänen näköisiään ihmisiä.
Kun pääsin pari hyllyväliä eteenpäin, näin miehen kulkevan kahvipaketti toisessa ja maitopurkki toisessa kädessä. Hän valmistautui seuraavaan päivään. Heräisi vähintään yhtä aikaisin kuin minäkin ja poistuisi ulos. Hänellä oli oltava työpaikka kaupungissa, sillä mikään muu ei selittänyt tuollaisen miehen kulkemista kaupunkilähiössä. Hän kuului paikkaan, josta pääsee välittömästi metsään tai muuhun rakentamattomaan ympäristöön. Tässä kaupassa hän näytti olevan kuin eksyksissä. Hänen jalkansa eivät luultavasti olleet koskaan tottuneet asfalttiin. Niiden olisi pitänyt painautua sulavan lumen alta paljastuneeseen sammaleeseen tai kivikkoon sen sijaan, että jättivät jälkiä kaupan vahattuun lattiaan. Mies oli niin vahvasti väärässä paikassa, että oli mahdotonta kuvitella häntä sinne pysyvästi, tai pukeutumaan kravattiin ja pukuun sukulaisten juhlissa arkisista töistä puhumattakaan.
Lähtisikö hän seuraavana päivänä töidensä vuoksi ulos? Heräisikö neljältä, keittäisi kahvit, pakkaisi repun ja lähtisi tarkkailemaan ja analysoimaan? Hän joutuisi kulkemaan jonkin matkaa autolla tai vähintään polkupyörällä, että pääsisi irtautumaan asfaltista ja betonista. Puistoalueiden typistetty ekosysteemi ei olisi riittävästi hänenlaiselleen. Hän tarvitsisi enemmän tilaa ja tunteen siitä, että voi liikkua loputtomiin törmäämättä rakennettuun maahan tai ihmisen luomaan valaistukseen. Aina palatessaan kotiinsa tai analysoidessaan aineistojaan toimistossa hän tuntee ahdistusta. Siitä huolimatta hän ei voinut irtautua väärästä paikasta, sillä vaimon työ piti heidät kaupungissa, ja vaimoaan hän rakasti liikaa jättääkseen tämän ja lapset metsän vuoksi. Vaimo ja lapset olivat luultavasti parhaillaankin kotona odottelemassa, että perheen isä saapuisi kotiin vietettyään päivän ulkona. He olivat tottuneet siihen vuosien saatossa ja hyväksyivät asian. Naiselle asia oli ollut suhteen alussa vähän vaikea hyväksyttävä, vaikka hän piti itsekin metsissä ja vesillä vaeltelusta. Mies vei sen kuitenkin äärimmäisyyksiin, ja hänen mielensä alkoi selvästikin hajota, jos hänet pakotettiin pitkiksi ajoiksi kaupunkiin.
Mies olisi voinut hyvinkin päätyä johonkin erakoksi, jollei olisi opiskeluaikana tavannut tulevaa vaimoaan. Vaimo piti hänet kiinni yhteisössä ja ympäristössä, joista hän ei juurikaan piitannut. Rakkaus teki erakoitumisen mahdottomaksi. Parisuhteessa oleva voi erakoitua vain, jos toinen osapuolikin on taipuvainen erakoitumaan. Silloinkin toinen on mukana, joten täydellistä poistumista ei tapahdu. Rakkaus oli pitänyt heidän yhdessä ristiriitaisista intresseistä huolimatta. Kaiken se kestää, tai ainakin miltei kaiken, joissain tapauksissa. Tässä tapauksessa rakkaus oli ollut tarpeeksi vahva ja saanut miehen asettumaan epämiellyttävään paikkaan, josta pystyi poistumaan todelliseen kotiinsa vain toisinaan. Se ei enää ollut tietenkään hänen ainoa kotinsa. Toinen koti oli siellä, missä perhe oli. Hänen sisällään oli loputon ristiveto. Ollessaan perheensä luona hän tunsi olevansa väärässä paikassa, sillä sydän veti kohti metsää. Metsässä ollessa sydän kaipasi perheen luokse. Hän tunsi aina olevansa osin väärässä paikassa, mutta rakkaus kumpaakin kotia kohtaan teki ristiriitaisuudesta hallittavaa.
Hän keittelisi ostamastaan kahvipaketista kahvit ennen työpäivää seuraavana aamuna. Oli täysin mahdollista, että hän ottaisi paketin mukaansa metsään. Jos herää viideltä ja on kuudelta talsimassa jossain metsikössä, on jo seitsemän tai viimeistään kahdeksan aikaan valmis keittämään kahvit. Joillain ne voivat olla mukana termospullosta, mutta tämä mies näytti siltä, että hän keitti tuoreet. Siitä kieli myös kahvi, joka ei ollut halvinta mahdollista vaan laadukkaammalta vaikuttavaa merkkiä. Retkikeittimellä kahvin keittäminen onnistuu, vaikka nuotiota ei voisikaan tehdä. Vaikka eihän kahvin kiehauttamiseen vaadi kuin pienet kynsitulet. Hän oli selvästi kynsitulimies, joka ei tuhlaa puuta polttamalla valtaisaa roihua ilman syytä. Hänestä henki arvostus puita kohtaan, myös kuolleita ja haloiksi hakattuja.
Mies oli sitä ihmistyyppiä, joka keskittyi omaan asiaansa ja jätti muut ihmiset rauhaan. Hän ei varmasti markkinoinut ja tuputtanut aatteitaan ja ajatuksiaan kenellekään, vaan nautti siitä mitä tiesi, mitä osasi ja mitä rakasti. Hän ei vaivannut päätään muiden ihmisten tekemisillä ja tekemättä jättämisillä paitsi siinä tapauksessa, että ne häiritsivät suoraan hänen tekemistään ja olemistaan. Hän arvosti muita ihmisiä niin paljon, että ei tuputtanut näille itseään. Saattoi se johtua siitäkin, että hän tajusi olevansa aivan tavallinen heppu, jonka olemassaolo ja tekemiset eivät olleet niin innostavia asioita, että niitä tarvitsisi kaikille kuuluttaa. Metsän eliöt ja sen henget olivat merkittävämpiä kuin yksikään ihminen. Maa oli ollut ennen ihmistä ja oli ihmisen jälkeenkin. Kukaan ihminen ei saavuttanut edes yksittäisen puun ikää. Ei hän tietenkään töissä mistään hengistä puhunut, tai arvostuksestaan puita kohtaan. Tai siitä, että pilkkoessaan kuollutta mäntyä kamiinaan hän kiitti puuta siitä, että se kuoltuaan luovutti energiansa hänen käyttöönsä. Työ oli vain mahdollisuus elättää itsensä samalla kun sai viettää aikaansa paikassa, jossa oli onnellinen. Hän hoiti työnsä säntillisesti ja tarkasti. Toisaalta tieto kuitenkin palveli häntä. Ja hän osasi pitää työnsä ja yksityiset ajatuksensa erillään. Ne eivät häirinneet toisiaan mitenkään.
Oli selvää, miksi mies oli niin eksyneen oloinen. Vaikka hän oli asunut kaupungissa vuosikymmeniä, se ei ollut hänen oma ympäristönsä. Hän ei ollut koskaan tottunut liikkumaan siellä. Hän oli nuorena opetellut metsän kielen ja kaupungissakin hakeutunut kulkemaan viheralueita pitkin, vaikka ne eivät vetäneetkään vertoja oikealle metsälle. Valaistut alueet näkyivät hänen näkökenttänsä laidoilla paikkoina, joissa ihminen on haavoittuvasti näkyvissä. Siksi hänen jalkansa eivät koskaan olleet tottuneet astumaan asfaltille, vaan hakivat aina pehmeämpää osumaa tai vaihtoehtoisesti johonkin suuntaan kallistuvaa kiveä. Siksi hän käveli kaupassa kummallisen näköisesti ja hiipimisestäkin syntyi yhtä kova ääni kuin muilla ihmisillä tavallisesta kävelystä. Ilmiö oli sama kuin merimiehillä, jotka astuivat maihin oltuaan kuukausia keinuvassa laivassa. Jalka hakee aina sellaista alustaa, johon on tottunut.
Metsämiehen jalat hakeutuivat kohti kassaa, ja hän jätti jälkeensä keväisen metsän tuoksua. Vaatteet olivat olleet erämaissa lukemattomia päiviä ja kuivuneet useammankin kämpän ja laavun tulisijojen vieressä. Niihin oli tarttunut tuoksu, joka ei irtoa useammallakaan pesulla, eikä tämä mies ollut sellainen henkilö, joka käyttää hajustettuja pesuaineita. Noet ja jäkälien hankauksesta syntyneet jäljet eivät kadonneet pesussa kokonaan, vaan muodostivat vaatteisiin hiljalleen omaleimaisen värimaailman. Miehen parta oli harmaantunut niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt kulkien kahden maailmansa välissä. Hänen nuorinkin lapsensa oli varmasti jo käynyt rippikoulun. Elämä oli edennyt hiljalleen omia uriaan ja hän oli rakentanut polkunsa maan pinnalle. Ehkä joskus lähempänä kuolemaa hän asettuisi metsään, tarkkailisi lintuja, tunnistaisi kukkia ja eläisi vain. Ehkä, jos vaimo vain lähtisi mukaan ja lapset sen hyväksyisivät. He olivat varmasti ainoat ihmiset, joiden mielipiteillä ja teoilla oli merkitystä. Rakkaus oli ainoa asia, joka oli samassa sarjassa metsän, maan ja kaikkeuden kanssa.
Seisoin kassajonossa ja katselin, kuinka mies kulki ostostensa kanssa ovesta ulos. Hänen askelensa tärähtelivät edelleen, ja tärähtelevä hahmo katosi hämärtyvään iltaan. Hän oli selvästi varmempi heti, kun pääsi avoimen taivaan alle pois häiritsevistä valoista ja epäilyttävästä koneellisen ilmanvaihdon kuivattamasta ilmasta. En osannut suhtautua hänen olemiseensa mitenkään järkevästi. Mietin, liikkuisiko hän kaupasta kotiinsa autolla.