Ajattelin kertoa elämästäni ja ajatuksistani, sillä mitäpä muuta minä kertoisin. En tiedä, onko niissä mitään kerrottavaa. Uskoisin kuitenkin, että joku lukee juttujani mielellään. Toisekseen, en osaa kertoa mistään muusta kuin siitä, mitä tunnen, koen ja ajattelen. Miten voisinkaan? Kukaan ei voi kertoa jonkun toisen ajatuksista. Luemme ja kuuntelemme toistemme ajatuksia jatkuvasti. Siksi minunkin ajatukseni lienevät kiehtovia jonkun mielestä. Kukaan muu ei ole kuten minä, joten jokainen löytänee kertomuksestani jotain sellaista, mitä ei ole itse tullut ajatelleeksi. On aika synkkä ajatus, että kirjoittaisin ajatuksista, jotka kulkevat juuri samoja ratoja kuin jonkun toisen. No, seuraava ajatus tuli mieleeni, kun ajoin eräänä aamupäivänä kauppaan kuopukseni kanssa. Isommat lapset olivat koulussa, mutta nuorimmainen oli vasta vajaa kaksivuotias, joten hän oli mukanani. Hän oli mukanani oikeastaan aina, sillä olin hänen kanssaan kotona. Olin jäänyt työttömäksi vähän ennen kuin tulin raskaaksi. Oli helppo olla lapsen kanssa kotona, koska en jaksanut ajatella työntekoa aivan hetkeen ja koska mieheni tienasi hyvin. Edellinen työpaikka oli ollut uuvuttava. Olisin varmaankin irtisanoutunut, jollei minua olisi irtisanottu. Mutta siitä kauppaa kohti ajamisesta piti kertoa. Lähdin matkaan, kun jäimme kuopuksen kanssa kahden. Laitoin hänet istuimeensa auton takapenkille, sillä en luota, että etupenkki on turvallinen kolaritilanteessa. Airbagit voivat litistää lapsen istuimessaan. Ne voi muka kytkeä pois päältä, mutta siihen en luottaisi. Tai jos luotan, miten voin luottaa siihen, että ne hätätilanteessa toimivatkin? Muistan kyllä ajan, jolloin autoissa ei ollut mitään airbageja, eikä takapenkeillä ollut edes turvavöitä. Silloin ei tarvinnut huolehtia turvaistuinten paikasta, koska mitään turvaistuimia ei ollut. Lapset pyörivät irtonaisina jalkatilassa. Vai olinko sittenkin liikkeellä sellaisella autolla? Olen sittenkin melko varma, että olin. Airbagit ja turvaistuimet keksittiin paljon myöhemmin. Ei meidän autossamme ainakaan sellaisia istuimia ollut, kun kuopukseni oli pieni. Hän istui missä halusi. Airbagit ja turvaistuimet tulivat tutuiksi vasta, kun kuljetin lapsenlapsiani. Kauppaan me olimme kuitenkin matkalla, sillä jotain ruokatarpeita sitä tarvitsee perheeseen. Minulla on viisi lasta, joista kolme on murrosiässä, joten ruokaa kuluu. Tai kului, sillä eiväthän he enää ole murrosiässä. Mieheni teki pitkää päivää töissä siihen aikaan. Pieni lapseni nauroi, kun ajoimme mutkaan. Hän ei tiennyt, mitä elämä vielä tuo tullessaan. Hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, sillä pienet lapset elävät aina vain kyseistä hetkeä.
Nyt ajattelet jotain tällaista: ”Hei! Minä tunnistan tuon perheenäidin, joka ajaa 80-luvun alkuvuosina kauppaan Toyota Corollalla, joka on vuosimallia 1972! Hänen kuopuksensa oli luokkakaverini.” Mutta et tunnista, sillä minä en ole perheenäiti. En ole äiti lainkaan, enkä edes nainen. Ja 80-luvun alkupuolella en ollut syntynytkään. Olen luultavasti mies. Mistäpä sinä sen voisit tietää? Olen kuitenkin mies, ja menin kouluun vasta, kun lama alkoi hellittää kuristavaa otettaan isänmaasta. Minulla oli aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin niillä naisilla, joista yhden luulit tuntevasi. Heistä iso osa tyytyi osaansa perheenäitinä ja antoi miestensä luoda uraa. Minun aikanani koulutusjärjestelmä takasi jo hyvät mahdollisuudet kenelle tahansa ahkeralle. Ja minähän käytin mahdollisuuksia ja olin ahkera. En sietänyt niitä, jotka heittivät mahdollisuutensa hukkaan. Yläasteen luokkakavereista osa tyytyi aina helpoimpaan ratkaisuun. Osa hyytyi vasta lukiossa. He eivät hyödyntäneet potentiaaliaan! Meille tarjottiin kaikkea, mutta he käänsivät selkänsä! Yksikin kaverini jätti lukion kesken siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt valmistautua ylioppilaskirjoituksiin. Sitten hän häipyi, eikä pitänyt yhteyttä keneenkään. En tiedä, mitä hänelle tapahtui. Hänen äitinsä kertoi, että poika halusi olla rauhassa. Kahden vuoden jälkeen en enää yrittänyt ottaa yhteyttä. Minä opiskelin talvet ja tein töitä kesät jo lukiossa. Jatkoin samaan malliin sen jälkeenkin, sillä halusin hyödyntää mahdollisuudet. Yhteiskunta tarjosi minulle enemmän kuin tarvitsin. Ei siitä oikeastaan enempää. Omista ajatuksistani minä halusin kertoa, sillä aika harva tietää, millaisia ajatuksia minun päässäni liikkuu. Tai minun kaltaisteni, sillä en sano, että jokaisen työteliään korkeakoulutetun ajatukset olisivat samanlaisia. Ei toki, vaan minun ajatukseni ovat omiani. Minusta jokaisen pitäisi kuitenkin hyödyntää tarjotut mahdollisuudet ja käyttää se potentiaali, mikä itsellä sattuu olemaan. Syntymälahjaksi kai me potentiaalimme saamme. Jotkut ovat omiaan kuljettamaan tavaraa kuorma-autolla ja toiset hoitamaan sairaita valkea takki yllään. Minä olen diplomi-insinööri. Valmistuin vastikään alle tavoiteajan. Elämäni on juuri sellaista, kuin sen tässä vaiheessa pitikin olla. Minä olen yhteiskunnalle tuottava sijoitus, vaikka tähän mennessä en olekaan juuri tuottanut. Olen kuitenkin varma siitä, että teen vielä paljon asioita joista tämä valtio hyötyy. Samalla kun minä menestyn, valtio saa osansa. Jotkut poliitikot puhuvat vauvatalkoista ja lasten tuottamasta positiivisesta vaikutuksesta, mutta siihen en ole vielä ryhtynyt. Minulla on paljon tekemistä, ja olen varma siitä, että muut toimeni ovat tuottavampia. Itse asiassa inhoan lapsia, enkä tunne mitään velvollisuutta hankkia sellaisia. Minulla ei ole kristillistä vakaumusta, jonka vuoksi tuntisin tarvetta lisääntyä. Oikeastaan asia on päinvastoin. Olen ateisti. ”Aivan!” sinä ajattelet. ”Juuri noin looginen insinööri ajattelee!” Ainoa ongelma on, että en voi ajatella noin, sillä evoluutiopsykologisesta näkökulmasta ihmisen ei kannata inhota lapsia. Sellainen yksilö on yhteisön tulevaisuuden kannalta hyödytön. Minun tulee rakastaa lapsia, sillä heissä on tulevaisuus. Ilman heitä yhteisö katoaa. Yhteisön aikuisten pitää suhtautua lapsiin suojelevasti. En siis voi inhota lapsia. Taisin huijata niin sanoessani, mutta sitähän sinä et voinut tietää. Kuvittelit tietäväsi, kuinka nuori menestyksennälkäinen insinööri ajattelee. Mutta minä voin sanoa aivan mitä tahansa ja syöttää aivan jotain muuta kuin oikeita ajatuksiani. Minähän olen vain tarinan kertoja, en edes oikea ihminen. Tarinan kirjoittaja on todennäköisesti jotain aivan muuta kuin nuori ateisti-insinööri. Aluksihan sanoin olevani perheenäiti, joka ajelutti lastaan Toyota Corollalla jo 80-luvun alussa. Jos kirjoittaja on aivan toisenlainen kuin kertoja, kertojan ajatukset ovat ainoastaan kuva siitä, mitä kirjoittaja kuvittelee kertojan tyyppisen ihmisen ajattelevan.
Sama kertojan ja kirjoittajan ongelmallinen suhde tulee esiin aina kirjallisuudesta puhuttaessa. Minä tiedän sen, sillä olen kirjallisuudentutkija. Tein väitöskirjani naiskuvasta englanninkielisessä scifi-kirjallisuudessa vuosien 1980 ja 2010 välillä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en tuntisi muuta kirjallisuuskenttää. Scifissä lukijat voivat olla varmoja, ettei kirjailija ole sama kuin kertoja, mutta silti kertojan ajatellaan usein olevan kuin kirjailija jossain toisessa ajassa. Nykyhetkestä kirjoitettaessa sekoittumista tapahtuu paljon vahvemmin. Kun lukija lukee musliminaisesta, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2014 ja on ääriuskonnollisen miehensä alistama, hän luulee tietävänsä jotain muslimeista ja pakolaisnaisten ajatuksista, vaikka kirjailija on Pohjois-Ruotsissa elävä vaaleaihoinen mies, joka ei ole juuri kohdannut muslimeja. Pohjoisruotsalaisissa pikkukaupungeissa heitä on vähän. Joskus hän on tavannut hunnutetun musliminaisen käydessään ruokakaupassa. Musliminainen ei ostanut lihapullia. Lukija siis lukee pohjoisruotsalaisen ummikon ajatuksia siitä, mitä joku pakolainen voisi ajatella, jos olisi pohjoisruotsalainen mies. Siitä huolimatta hän kuvittelee tietävänsä jotain pakolaisnaisen ajatuksista. Mutta älkäämme antako sen häiritä yhteyttä, jonka saavutimme kun sinä pääsit mukaan samaan ajatusten virtaan, jossa minä kuljin. Sitä ennen minulla oli toinen ajatus. Sanoin olevani nuori diplomi-insinööri ja ateisti. Oikeasti olen kristitty, mutta viime aikoina se on ollut enemmänkin tapa. En voi sanoa olevani enempää uskovainen kuin ateisti-insinöörikään. Taidan miettiä uskontoa vähemmän kuin moni ateisti. Minun tieni ei ole vaatinut aktiivista toimintaa. Voisin olla melkein mitä vain. Olen etsinyt totuutta monesta suunnasta, mutta mikään ei tuo minulle sellaista rauhaa kuin hyvin kirjoitettu fiktio. Siksi pitäydyn nykyisin kirjallisuudessa. Kirjallisuuden tulkitseminen ja analysointi kertoo minulle ihmisyydestä enemmän kuin mikään muu. Tiedän, kuinka hataralla pohjalla tulkinnat ovat, kun analysoin romaanihahmojen ajatuksia ja toimintaa. Se kertoo kuitenkin, kuinka joku oikea ihminen olettaa toisen ihmisen toimivan. Samalla se saattaa paljastaa jotain ihmisyydestä, vaikka analysoimani hahmot ovatkin kuviteltuja. Joku sanoi joskus, että toimittajat eivät vain kuvaa todellisuutta, vaan luovat sitä. Sama pätee kaikkiin kirjoittajiin, valokuvaajiin, elokuvaohjaajiin, maalareihin ja muihin henkilöihin, jotka yrittävät vangita mielensä tuotoksiin jonkin osan todellisuudesta.
Minä en osaa nykyään sanoa todellisuudesta enää mitään. Joskus ennen todellisuus oli selkeä. Kun Neuvostoliitto hajosi, ajoin linja-autoa Oulusta Kajaaniin. Kuulin sen radiosta jossain Utajärven kohdilla. Kuuluvuutta oli silloin useimmiten heikonlaisesti. Sen jälkeen niin autoradiot kuin lähetysasematkin ovat parantuneet. Oli vaikea uskoa, että Neuvostoliiton hajoamisesta ilmoitettiin noin vain radiossa. Aivan kuin se olisi ollut mikä tahansa jokapäiväinen tapahtuma. Ei mikään niin suuri voi noin vain hajota. Luulin Neuvostoliiton olevan ikuinen. Samoin luulivat kaikki muutkin. Olin käynyt Neuvostoliitossa useamman kerran, ja se näytti vahvalta. Emme ymmärtäneet, että se oli kuitenkin aivan tavallinen valtio. Kaikki yhteiskunnat hajoavat tai muuttuvat ennen pitkää. Neuvostoliitto yritti olla muuttumaton. Se oli samanlainen valtio kuin muutkin, vaikkakin suurempi kuin useimmat. Minusta se näytti ja tuntui vähän heikosti suunnitellulta koneelta, joka oli kuitenkin niin massiivinen, että sitä ei voinut pysäyttää. Kerkesin elää lapsuuden, nuoruuden ja melkoisen osan aikuisuuttakin tottuen siihen ajatukseen, että rajan takana on suuri ja mahtava valtio, joka makaa siinä ikuisesti. Sen vastustaminen oli yhtä turhaa kuin kallion louhiminen paljain nyrkein. Ei peruskallioiden sortumisista ilmoiteta rutiininomaisesti radiouutisissa. Siihen aikaan kyllä kaikki ilmoitettiin vain asiallisesti uutisissa. Paikallisradiot saattoivat poiketa hieman julkisen palvelun tarjonnasta, mutta niiden kuuluvuusalueet eivät yltäneet juurikaan kaupunkien ulkopuolelle. Kaikesta raportoitiin samalla valtakunnan virallisella tyylillä. Siihen aikaan asiat olivat vielä hyvin, ennen kuin kaikesta tuli sirkusta – radiostakin. Nykyisin radio on samanlaista hälinää kuin kaikki muukin, eikä mitään siellä sanottua voi ottaa tosissaan. Toisin sanoen radiossa puhutaan paskaa ja hölistään kuin jossain huoltoaseman kahviossa tai teinien illanvietossa. Vaikka kaikesta raportoitiin samalla tavalla, ei Neuvostoliiton hajoaminen oikein sopinut samaan kategoriaan kuin tavalliset uutiset. Olihan Neuvostoliitossa ennen hajoamista tapahtunut ainakin huhujen mukaan kaikenlaista, mutta aina se oli jotenkin ongelmansa hoitanut. Siksi hajoamisesta olisi voinut raportoida hieman toisin kuin valtakunnan virallisin äänenpainoin. Jos on elänyt koko elämänsä valtavan vuoren vieressä ja yhtenä aamuna herätessään tajuaa, että sitä vuorta ei vain ole, se ei ole rutiiniasia. Silti tunsin jonkinlaista turvallisuutta, kun maailma muuttavien järistystenkin hetkillä tuttu ja turvallinen radion uutisääni oli seuranani. Kaikki ei kuitenkaan muuttunut. Jokin säilyi muuttumattomana. Vähänpä tiesin. Todellisuus hajosi hulluudeksi. Nykyään on radiokin pilalla, ja uutiset.
En oikeastaan ole kiinnostunut radiosta enää nykyään, vaikka paristoradio voikin olla ystävä silloin, kun istuu pienessä kämpässä luodolla, ja ympärillä myrskyää meri. Yksinään siellä on saanut viime vuodet istua, enkä osaa edes kertoa, millaista se on. Istuin kerran veneeni perätuhdolla ja pitelin peräsintä kuten olen tottunut pitelemään. Ei tuullut, mutta meri työnsi rantaa kohti vanhaa aaltoa. Se oli mukavan pyöreää ajaa, kun veneeni köli leikkasi merta kauniisti ja lähes ääneti. Ajattelin, että olisi mukava kertoa lapsenlapsille, miltä se tuntuu. Aurinko oli vielä matkalla ylöspäin ja paistoi lämpimästi paapuurin puolelta. Lapsenlapset eivät olleet koskaan kokeneet sitä, sillä he olivat olleet mukanani veneessä vain pari hassua kertaa. Mitenpä olisivat olleet, kun heidän vanhempansakaan eivät veneistä tai kalastamisesta innostuneet? Minuun sellainen loppuisi. Mutta miten kertoa, kun he eivät ole koskaan mukana? En minä osaa kirjoittaa niin hyvin, että pystyisin kirjoittaen kertomaan. En osaa edes puhua niin, että voisin kuvata sen kaiken jälkeenpäin. Sen, miltä tuntuu, kun koti ei ole se rakennus pellon reunassa mantereella eikä se mökki, johon olin matkalla pyytöjen laskemisen jälkeen. Kun se kaikki on kotia: loputon meri saarineen ja rantoineen, se talo mantereella ja kämpät saarissa. Jonkun muun kuin minun se pitäisi kertoa sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokemassa. En uskonut sellaisen kuitenkaan onnistuvan. Muistin, että joskus poikasena kalastusporukkamme mukaan lähti joku herra, joka oli tutkimassa jotain saarissa ja veneissä. Lähti yhteen veneeseen ja kirjoitti koko ajan asioita muistiin. Hyvin tuntui tietävän meren ja pyynnin. Oli kulkenut kalastajien mukana pitkin Suomea. Hän kirjoitti matkoistaan sanomalehtiin, ja meillekin tuli sitten myöhemmin lehti, jossa oli miehen kirjoittama juttu reissusta. En edes tunnistanut jutusta meidän reissuamme muusta kuin tutuista paikannimistä. Se herra oli kuitenkin ammattikirjoittaja, eikä silti osannut kertoa niin, että olisi kuulostanut oikealta. Minä haluaisin, että lapsenlapset tietävät, miltä tuntuu, kun mantereen talot ovat vain lähtöpaikka loputtomaan vapauteen. Kun ei ole kiinni ihmisten rakentamissa teissä, vaan pääsee Luojan rakentamia loputtomia teitä mihin vain tahtoo silloin, kun meri vain suo. Veneeni ei ärjynyt eikä ulvonut, vaan säksätteli rauhassa ja leikkasi aaltoa: put, …, put, …, put. Toisinaan se paukahti hieman kovemmin. Kämppä näkyi krunnissa, kun kiersin sen kaukaa ja ajoin ulommas. Kukaan ei osaa enää samoille kareille pyytämään, kun minusta aika jättää. Jouduin nytkin tyytymään muutamaan pikkuverkkoon ja siksi olin kyseisellä karilla. Rysien ja muiden oikeiden pyytöjen kanssa olisi tarvittu kaveria, mutta sellaista en ollut saanut mukaani enää vuosiin. Samoille kareille laskin joskus nuorena toisen nuoren pojan kanssa verkot, joista otettiin syömäkalat. Muut olivat samaan aikaan laskemassa isoja pyytöjä. Meitä oli aina vähintään kaksi syömäkalaakin hakemassa, vaikka niistä ei saatu rahaa. Nykyisin ajoin näin kauas vain maisemien ja tottumuksen vuoksi, ja jouduin laskemaan ja kokemaan naurettavan pienet verkot yksinäni. Entä jos joku osaisi kirjoittaa tai kertoa oikein, miltä se tuntuu? Mitä lukija tai kuuntelija ymmärtäisi? Ymmärtäisikö siltikään yhtään? Vaikea niitä asioita on mitenkään selittää sellaiselle, joka ei ole edes käynyt merellä, puhumattakaan, että olisi asunut siellä. Kuulija ymmärtäisi kuitenkin jotenkin väärin, mutta olisiko sekään huono? Varmaan jo kuolleet vanhat kaverinikin olivat tunteneet vähän eri tavoin kuin minä. Me kylläkin ymmärsimme toisiamme. Sen näki silmistä, että toinen tunsi samaa, vaikka tekisikin sen omalla tavallaan. Me elimme kaikki näillä vesillä. Meri antoi meille elämän. Nuorena en olisi uskonut, että joskus kuljen vesiä yksin. Sitäkään en uskonut kenenkään pystyvän kuvaamaan. Kun veneeni liukui kohti krunnia ja kämppää, ajattelin, että jos veneeni kaatuisi ja minä jäisin merelle, nämä karit ja luodot saisivat olla yksin. Kukaan ei enää kalastaisi kareilla tai edes tietäisi, missä kalastaa. Kämpät lahoaisivat ja huuhtoutuisivat hiljalleen mereen minun seurakseni. Ainakaan sitä tunnetta ei kukaan osaisi selittää, eikä kukaan ymmärtäisi vaikka kuinka selitettäisiin. Merellä on myös paljon asioita, joista ei puhuta. Ne koetaan ja jäävät kokijan asioiksi. Istuessani kämpän portailla en tiennyt, kuka olin.
Minä olen laulaja, joka nousee illasta toiseen lavalle, vaikka ei usko edes itse siihen, mitä tekee. Olen näyttelijä, joka joutuu näyttelemään, koska ei osaa olla roolihahmo. Olen runoilija, joka ei enää tunne mitään, joten joudun vain kirjoittamaan valmiiseen muotoon. Minä inhoan metsää, mutta olen metsuri, koska uuden ammatin hankkiminen on työlästä. Minä puhun päivästä toiseen asiakaspalvelusta ja kassavirroista, vaikka raha ja menestys ovat minulle yhdentekeviä. Minä makaan ja tuijotan kattoon, kun en pysty mihinkään. Minä syljen suustani merkityksettömiä sanoja ja kuuntelen musiikkia, joka ei synnytä minussa reaktioita. Kukaan ei tiedä, mitä tunnen ja mikä minusta on merkityksellistä. Te muut voitte uskoa sanani, vaikka minä en uskoisi. Jotkut meistä ovat uskottavia muiden silmissä, vaikka sisällä kaikuisi tyhjyys. Sillä ei taida lopulta olla merkitystä. Onhan se kaunis ajatus, että jokainen uskoisi siihen, mitä tekee. Mutta vaikka tekisi mitä, muut ihmiset tekevät kuitenkin tulkintansa omista lähtökohdistaan. Tulkinta voi olla aivan mitä tahansa riippumatta siitä, uskooko tekijä asiaansa itse vai ei. Kaikessa on kuitenkin kyse tulkinnasta. Puhuja tai kirjoittaja ei voi vaikuttaa siihen, mitä kuulija tai lukija ajattelee. Hän ei voi saada muita ajattelemaan asioita omasta näkökulmastaan, koska muilla on omat näkökulmansa. Emme me voi muutenkaan vaikuttaa siihen, mitä muut meistä ajattelevat. Kukaan ei ole kokenut samaa kuin me itse, joten muut eivät voi ymmärtää meitä. Siksi kyse on ensisijaisesti tulkinnasta, eikä siitä, mitä on sanottu. On tietenkin lauseita, joita ei voi kovin monella tavoin tulkita. Silloinkin pitää päättää, onko oltu tosissaan vai onko sittenkin kyse ironiasta. Jokaisen on pakko tulla siihen tulokseen, että tulkinta ei voi koskaan olla sama kuin sanojan tarkoitus. Ja jos sata ihmistä tulkitsee samaa asiaa, saadaan sata erilaista tulkintaa. Sikäli mitään totuutta ei oikeastaan ole, paitsi matematiikassa ja siinäkin vain siksi, että se on puhdasta teoriaa. Kun sata ihmistä näkee saman tapahtuman, he kertovat siitä jälkeenpäin jokainen eri version. Mitä tapahtuu, kun samat sata ihmistä lukevat tapahtumasta, jonka joku muu on kuvitellut näkevänsä ja kertoo siitä oman versionsa, jota lukijat sitten jälkeenpäin tulkitsevat? Totuus on hajonnut jo ajat sitten tuuliin, eikä kukaan voi sanoa, onko totuutta edes ollut. En edes ajattele, mitä tapahtuu, kun tulkitsijat kertovat totuutensa eteenpäin ja uudet ihmiset tekevät sitten tulkintansa kerrotusta. Jotta lukija voisi tulkita samoin kuin joku toinen ihminen, hänellä pitäisi olla sama kulttuuritausta, samat vanhemmat ja muutenkin samat kokemukset kuin toisella. Pienetkin erot aiheuttavat muutoksen tulkinnassa, jolloin esimerkiksi sisarukset ja luokkakaverit tulkitsevat samoja sanoja hieman eri tavoin, vaikka he elävät samaan aikaan samanlaisessa kulttuurissa. Ajan, kulttuurin tai vaikka sukupuolen vaihtuminen muuttaa tulkintaa jo radikaalisti. Siksi ei kannata minun kertomustani lukiessa tehdä päätelmiä minusta. Minähän olen vain kertoja, ja minun takanani voi olla mitä tahansa. Kertojan tai kertomuksen hahmon tulkitseminen on pettävä alusta. Sen sijaan lukemaansa tulkitessaan ihminen voi ymmärtää jotain itsestään. Parhaassa tapauksessa lukija saattaa havaita jotain maailmasta ja ihmisistä yleensä. Tajuta, että joku voi ajatella jotenkin toisin kuin itse ajattelee. Pitää vain irrottaa siitä ajatuksesta, että analysoi kirjoittajaa, kertojaa tai hahmoa. Että tietäisi jotain köyhästä marokkolaisesta pojasta, joka on sellaisen kirjan päähenkilö, jonka kertoja on saksalainen kirjastonhoitaja, josta kirjoittaa suomalainen korkeakoulutettu sosiaalityöntekijä kesälomallaan. Ei pidä luulla, että tietää lukemisen jälkeen, mitä ajattelee köyhä marokkolaispoika, saksalainen kirjastonhoitaja tai suomalainen sosiaalityöntekijä. Jotta voisi ymmärtää, pitäisi olla joku noista henkilöistä. Sinun pitäisi siis olla minä, jotta tietäisit. Muussa tapauksessa tulkintamme poikkeavat paljon tai enemmän.
Ymmärrys syntyy pienistä palasista, tulkinta kaikkien tulkintojen mosaiikista. Lopulta kertomukset ovat kiehtovia ja niitä on miellyttävä kuunnella. Kirjoittajat ja kertojat luovat todellisuuksia, joilla ei ole kuitenkaan paljonkaan yhteistä meidän todellisuutemme kanssa. Minä olen väsynyt ajattelemaan kertojia, puhujia, kirjoittajia ja tulkintoja. Olen vanhus, ja jaksan yhä harvemmin avata suuni puhuakseni pitkään. Tämä aihe vaatisi loputtomasti puhetta. Olen ajatellut puheita, kirjoituksia ja tulkintoja koko ikäni. Vaikka en jaksakaan juuri puhua tai kirjoittaa, aivoni työskentelevät edelleen. Haluaisin jo luovuttaa. Lopulta ei ole mitään väliä sillä, mitä puhuja haluaa sanoa. Kukaan ei kysy sitä sen jälkeen, kun on itse tehnyt tukintansa, eikä ymmärtäisi vaikka kysyisikin. Kun olin lapsi, kansakoulunopettajani Raili sanoi tietävänsä, mitä Eino Leino on tarkoittanut kullakin runollaan. Ei hän tiennyt, mutta jos joku innostui esittämään tulkintaansa Hymyilevästä Apollosta, Raili korjasi välittömästi, mitä Leino oli oikeasti tarkoittanut. Hänelle ei väitetty vastaan, sillä hän oli Raili, eikä Railille väitetty vastaan. Hän tunsi koko Eino Leinon tuotannon. En enää jaksa nostaa jalkojani niin, että juoksisin. Olen väsynyt ja haluan lepoon. En hiihdä, kuten joskus nuoruudessa sitä runoa lukiessani. Silloin lihakseni olivat kimmoisat ja varteni norja. Raili sanoi tietävänsä tarkalleen, mitä Leino milloinkin tarkoitti, vaikka hän oli Raili eikä Eino. Jos hän olisi ollut Eino, hän olisi ehkä tiennyt, mitä on itse tarkoittanut. Viimeiset kymmenen vuotta mielessäni ovat soineet lyhyet säkeet: Mies olen auringonlaskun, en -koiton / mies olen valkeuden, vaikka en voiton. Lapsena en tainnut edes tuntea sitä, ja Railin mielestä varmaan tulkitsisin sitä väärin nyt, kun sitä tapailen. Myöhemmin eksyin ajattelemaan runoilijaa, kun piti ajatella runoa. Vielä myöhemmin aloin ajatella runon puhujaa, rakenteita ja säkeitä. Unohdin runon. Sitten vanhenin. Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mitähän Leino on tuntenut katsellessaan Eero Järnefeltin Maisemaa Kolilta? Sitä sanotaan suomalaisten kansallismaisemaksi, ja sen ovat nähneet luultavasti kaikki. Haistoiko Eino Leino männyt ja tuulten paljaaksi hioman kallion? Häikäisikö auringonpaiste häntä? Haisivatko kiipeämisen nostattama hiki ja kosteat vaatteet? Nykyisin tulkinta on ainakin toinen, ja paikalla käynyt katsoja haistaa lähinnä retkeilyvaatteidensa muovikomponentit katsoessaan maisemaa puhelimensa kameran suodattamin värein. Eikä paikalla ole edes tarvinnut käydä, koska maisema on tuttu tuhansista toisinnoista, valokuvista ja maalauksista. Vaikka olisi käynyt paikalla, hikikin on vierasta, koska autolla pääsee melkein perille. Ne ovat tunteita ja tulkintoja, jotka olisivat olleet Leinolle mahdottomia. Kantautuivatko hänen nenäänsä jostain kaukaa kaskisavun viimeiset tuoksut? Verhoutuivatko laaksot niihin? Se taas on tulkinta, jota nykyihminen ei voi tehdä. En ole kiinnostunut maalareista, kirjoittajista, puhujista tai säveltäjistä. Olen kiinnostunut siitä, kuinka eri tavoin voimme tulkita samaa asiaa ja kuinka lähteestä riippumaton tulkinta on. Haluaisin tietää kaikki mahdolliset tulkinnat. Railin tulkinnat Leinon runoista ovat ainoat, joista en ole juurikaan kiinnostunut, sillä niitä olen kuullut riittävästi lapsuudessani. En jaksa enää pitkään. Jotkut uskovat näkevänsä kuoleman hetkellä totuuden. Itse en usko absoluuttista totuutta olevan olemassakaan. Jos olisi, näkisin kuollessani yhtäkkiä kaikki mahdolliset tulkinnat yhtenä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä. En osaa sanoa enää mitään tulkinnoista. Tiedän, ettei mies voi astua samaan virtaan kahdesti. En osaa sanoa oikeastaan mitään mistään muustakaan. Vasta nyt voin luottaa omaan tunteeseeni ja tulkintaani ja jättää omaan arvoonsa kaiken sen, mistä en voi sanoa mitään. Parhaassa tapauksessa tulkinta synnyttää uusia ajatuspolkuja, joita ei olisi koskaan syntynyt ilman kokemusta. On parempi irrottaa kuin pitää jääräpäisesti kiinni, jos ei tiedä olevansa oikeassa, eikä kukaan voi tietää, paitsi jos on riittävän typerä ja kokematon ollakseen tajuamatta sitä. Mitään muuta en enää usko tietäväni.