Kevätpari

Kävelin rauhassa jalkakäytävää pitkin. Olin matkalla kauppaan. Oikeastaan olin kävelyllä, mutta ajattelin hoitaa ostokset paluumatkalla. Näin vastaani kävelevän pariskunnan. Eivät he molemmat kävelleet, vaan mies pelkästään. Nainen istui pyörätuolissa, jota mies työnsi rauhassa eteenpäin. Koivujen lehdet hehkuivat alkukesän vaaleanvihreää ja ilma oli miellyttävän lämmin. Se sai kiireen tunnun häviämään. Oli mukava kävellä aivan rauhassa ja olla ajattelematta paineita, jotka varmasti alkaisivat taas tuntua joka puolella kehoa ennen nukkumaanmenoa. Pariskunta lähestyi hiljalleen. Asetelma oli suorastaan maalauksellinen. He kulkivat koivujen reunustamaa kujaa. Alkuillan valo oli hyvin miellyttävä ja kaunis suodattuessaan puiden lehvästön lävitse. Se väritti heidät pehmeästi hieman kellertävällä sävyllään.

He kävelivät ohitseni ja vasta aivan kohdalla aloin ajatella heidän olevan jotenkin tuttuja. Mies katsoi minua ystävällisesti. Naisen katse oli jotenkin surumielinen. Hänen ryhtinsä oli painunut kumaraksi, eivätkä lihakset jaksaneet kannatella päätä suorassa. Katse oli surumielinen ehkä siksi, että hän joutui katsomaan yläviistoon silmillään kasvojen suuntautuessa alaspäin. Miehen silmät taas olivat suunnilleen samalla tasolla omieni kanssa. Hän oli korkeintaan viisikymppinen. Nainen vaikutti paljon vanhemmalta, mutta saattoi olla myös miehen ikäinen. Sairaus, joka oli painanut hänet kumaraan ja pyörätuoliin, saattoi helposti vanhentaa kymmeniä vuosia. Miehen ystävällinen katse saattoi johtua siitä, että hänkin näki minussa jotain tuttua.

Muistin, että pariskunta oli asunut melkein naapurissani vuosia sitten. Näin heitä silloin päivittäin. En tiennyt nimiä, mutta olin tervehtinyt heitä aina, kun satuimme vastakkain. Kun samat kasvot tulevat vastaan jatkuvasti, sitä alkaa tervehtiä, vaikka ei tuntisi vastaantulijoita lainkaan. Silloin nainen ei ollut pyörätuolissa. Hän käveli aivan tavallisesti, vaikkakin muistini mukaan hitaasti ja jotenkin jäykästi. He kävelivät vastaan niin usein, että ajattelin heidän nauttivan kävelystä ja ulkoilmasta poikkeuksellisen paljon. Sitten muutin muualle ja kului vuosia, etten nähnyt heitä. Kerran olin liikkeellä vanhoilla kotiseuduilla ja näin heidät vähän kauempaa. Silloin nainen kulki rollaattorin avulla, vaikka hän ei ollut vielä kovin vanha. Ihmettelin asiaa, mutta liikkumisesta päätellen hän tarvitsi apuvälinettä kipeästi.

Nyt oli kulunut taas aikaa, ja sairaus oli selvästi edennyt. Keho oli painunut entistä pienempään tilaan, mutta edelleen he kulkivat kahden. Lukemattomat kilometrit olivat vierineet alitse heidän liikkuessaan lähitienoilla. He olivat ehkä muuttaneet nyt, sillä en ollut heidän vanhan asuinpaikkansa lähellä. Saattoivathan he olla jossain vierailullakin, tai sitten järjettömän pitkällä kävelyllä. Käännyin katsomaan taakseni, jotta näin heidän selkänsä. He loittonivat hyvin hitaasti. Mies katseli sivuillaan olevia puita. Hän nautti kesäillasta. Lämpö oli tervetullutta, kun talvesta ei vielä ollut kovin kauan ja kylmyyden muisto viipyi edelleen luissa.

Aloin ajatella pariskuntaa tarkemmin. En ollut koskaan nähnyt kumpaakaan heistä yksinään. En kylläkään muistanut tarkasti sitä aikaa, kun törmäsin heihin ensimmäisiä kertoja. Silloin he saattoivat olla yksinäänkin. En kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin muihinkaan ohikulkijoihin, eikä satunnaista ohikulkijaa muista enää yli kymmenen vuoden kuluttua. Muistikuvia ei synny sellaisesta, jota ei ole tapahtumahetkellä rekisteröinyt, vaikka samat henkilöt muuttuisivat myöhemmin tuttaviksi tai muuten merkityksellisiksi. Koko muistamani ajan he olivat kuitenkin olleet liikkeellä kahden. En tiennyt yhtään paremmin myöskään, kuinka he olivat kulkeneet ne vuodet, jolloin en ollut tavannut heitä. Nyt rouva näytti joka tapauksessa siltä, ettei hän liikkunut yksinään kuin korkeintaan asunnon sisällä.

Oliko mies kävelyttänyt vaimoaan koko ajan, päivittäin? He saattoivat tulla vastaan aikaisin aamulla, pitkin päivää ja vielä iltamyöhään. Arjen ja viikonlopun välillä ei muistaakseni ollut eroa. En tietenkään tiennyt heidän aikataulujaan, koska heitä näki täysin satunnaisesti. Jos liikkuminen oli säännöllistä, ei kävelyjen välillä kyllä ehtinyt mitään työpäivää tekemään. Oliko mies omaishoitaja? Oliko hän kävellyt sairaan vaimonsa kanssa ensin yhdessä, myöhemmin taluttaen ja nyt pyörätuolia työntäen? Hän oli saattanut vain päättää sairauden alussa, että alkaa hoitaa vaimoaan. Kun sairaus oli edennyt, hän oli alkanut käyttää hoitamiseen enemmän ja enemmän aikaa. Lopulta hoitaminen oli vienyt niin paljon aikaa, että ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi työskennellä tai opiskella sen ohessa. Seurauksena oli kokoaikainen hoitajuus.

Miksi ihminen alkaa hoitaa vain toista ja lopettaa kaiken muun? He olivat olleet onnellisia yhdessä. He olivat tavanneet jo nuorena, mutta eivät päätyneet silloin yhteen, koska kumpikin arkaili. Molemmilla oli omat suunnitelmansa ja elämien polut rakentuivat eri suuntiin. Ei ollut motivaatiota liittää niitä yhdeksi, koska he eivät uskoneet suhteeseen. Eivät luottaneet, että heidän välilleen voisi syntyä parisuhde. He toteuttivat itseään erillisillä poluilla. Sitten, kauan kouluaikojen jälkeen, he törmäsivät jälleen ja jostain nousi esiin se sama, mikä oli ollut jo nuorena. He tunsivat sen kumpikin. Silloin he alkoivat kulkea yhdessä, matkata yhteistä polkua. Silloin sairaus oli jo kuitenkin saanut naisesta otteen. Se iti, vaikka he eivät ehkä huomanneetkaan mitään. Epäilivät mahdollisesti joistain pienistä merkeistä. Hiljalleen suhde ja sairaus kietoutuivat toisiinsa ja muuttuivat yhdeksi.

Millainen heidän suhteensa oli alun perin ollut? Se oli voinut olla puhdasta rakkautta, palavaa, koska oli ollut tukahdutettuna vuosikaudet. Se oli jatkunut niin vahvana, että mies halusi jatkaa rakkaansa kanssa loppuun saakka riippumatta siitä, mitä se vaati. Hän hoivasi ainoaa ihmistä, jota oli rakastanut sillä tavoin. Hän rakensi rakkaudesta kodin, jonka suojassa he olivat kahdestaan. Muu maailma unohtui, eikä lopulta enää ollut muuta kuin he kaksi ja päivittäiset kävelyt. Seinät olivat pitävämmät kävely kävelyltä. Kukaan ei ymmärtänyt heitä, koska he olivat erilaisia kuin muu maailma.

Miestä oli toisaalta helppo ymmärtää. Hän halusi saada takaisin ne vuodet, jotka he viettivät yksin. Ihmisjärjen on vaikea ymmärtää, että mitään ei saa koskaan takaisin. Vaikka tekisi loppuikänsä kaikkensa, menneitä hetkiä ei enää voi muuttaa. Hän oli työskennellyt ankarasti silloin, kun he eivät olleet yhdessä. Kun he tapasivat uudelleen, kumpikin hellitti hieman töissä, koska yhtäkkiä heillä oli muutakin kuin työt. Kun nainen sairastui, hänen oli pakko hellittää yhä enemmän, kunnes ei enää kyennyt työskentelemään lainkaan. Hän jäi kotiin, ja mies avusti aina kotona ollessaan, koska halusi tehdä kaikkensa rakastamansa ihmisen eteen. Ei nainen mitään vaatinut, mutta tietysti hoiva tuntui hyvältä, kun ei itse kyennyt kaikkeen. Oman heikkouden ymmärtäminen tahtoi silti ahdistaa. Kun ei enää yltänytkään omin avuin asunnon jokaiseen kaappiin tai pukeutuminen vei yli puoli tuntia, hän oli kiitollinen avusta, mutta tunsi samalla häpeää, joka meinasi aika-ajoin levittäytyä joka puolelle asuntoa.

Kun nainen pärjäsi yksinään yhä huonommin, mies oli kotona sen verran kuin työt antoivat periksi. Hän alkoi luopua kaikesta muusta, koska työt joustivat vähemmän kuin vapaa-aika. Hän oli muutenkin viihtynyt kotona paremmin kuin muualla, mutta jotkin harrastukset vaativat kotoa poistumista. Vanhojen autojen entisöintiä ei voinut harrastaa, jollei omistanut hyviä tallitiloja. Tiloja ja apua sai porukasta, jotka entisöivät autoja yhdessä. Hänen autonsa saivat seistä rauhassa, kun hän alkoi olla iltaisin ja viikonloppuisin yhä enemmän kotona. Ei ollut aikaa koluta verkkosivuja tai penkoa kuolinpesiä varaosien perässä, eikä aikaa asentaa löydettyjä osia paikoilleen. Hän unohti, millaista oli löytää ehyt alkuperäinen verhoilu, virheetön vaihdelaatikko tai vielä paketissa oleva vetonivel. Niillä ei ollut enää merkitystä, koska kaikki merkitykset keskittyivät kotiin.

Siinä vaiheessa, kun naisen sairaus oli edennyt rollattorivaiheeseen, miehen työpaikalla aloitettiin YT-neuvottelut. Väkeä oli pakko vähentää, niin sanottiin. Kaikki olivat peloissaan ja työskentelivät äärimmäisen epävarmoina. Kukaan ei ollut varma työpaikastaan, jonka varaan olivat rakentaneet kaiken. Ilmapiiri oli hermostunut ja kyttäävä. Kyynisempi olisi ajatellut sen olevan työnantajan vallankäyttöä, tapa pitää työntekijät ruodussa. Mies odotteli ja katsoi aikansa, eikä päätös ollut lopulta vaikea. Hän ei tarvinnut jatkoa sellaisessa ympäristössä ja hänellä oli parempaa tekemistä kotona. Vapaaehtoisesti lähteville tarjottiin etuja. Työkavereille jatko tuntui olevan merkittävämpää ja hän oli empaattinen ihminen. Oli lopulta helppo jäädä vapaaehtoisesti pois. Työkaverit olivat kiitollisia. Hän laskeskeli tulevansa toimeen ilman työtäkin. Perinnöt oli vanhempien kuoltua säästetty, asunto oli oma ja rahaa silti tallessa. Hän myi entisöitävät autonsa harrastusta jatkaville kavereille sopuhintaan.

Aivan aluksi mies ei varmasti tiennyt, mihin oli ryhtynyt ja mihin se johtaisi. Ensimmäisenä keväänä se oli vielä uutta. Ajankohdan täytyi olla kevät. Hän ei lopettanut työskentelyä syksyllä, sillä se on väärä aika sellaisten päätösten tekemiseen. Keväällä ihmiset ovat muun luonnon mukana täynnä rakkautta, optimismia ja muita valoisia asioita. Hormonitoiminta sekoittaa heidän päänsä, ja he tekevät ratkaisuja, joihin eivät päätyisi minään muuna vuodenaikana. Kevät oli varmasti helpotus, koska ei tarvinnut enää keskittyä vaimon hoitoon töiden jälkeen ja niiden ohella. Sen oli oltava huomattavasti helpompaa kuin aiempi elämä. Keväällä on helppoa, kun tiet ja polut alkavat sulaa, kaikki alkaa kasvaa joka puolella, on valoisaa aamusta iltaan ja lämpökin hellii. Voi lähteä kävelylle pukematta ylleen puolta vaatekaapin sisällöstä ja kuljettamatta mukanaan valaisimia, miettimättä mikä alue on tänään aurattu. Pitkän työrupeaman jälkeen se on voinut tuntua tervetulleelta vapaudelta. Kevät ja alkukesä olivat menneet uutuuden huumassa. Loppukesä oli jo hieman vaikeampaa, sillä helteet imevät ihmisestä mehut. Sairaille se on vaikeampaa aikaa kuin terveille.

Kesän loppumisen voi kieltää jonkin aikaa. Ensimmäiset keltaiset lehdet on helppo selittää sillä, että puu on kärsinyt kuivuudesta. Epätavallisen kuiva ajanjakso aiheuttaa ennenaikaista keltaisuutta. Ennen pitkää mies hyväksyi syksyn tulon, mutta päivät olivat edelleen melko lämpimiä ja viilenevät illat helpotus kesän kuumuuden jälkeen. Sitä paitsi hän tunsi olevansa oikeassa paikassa. Hän oli kotona vaimonsa kanssa, eikä joutunut kantamaan syyllisyyttä ollessaan töissä, kun vaimo tarvitsi apua. Hän saattoi tuntea pientä epäilystä, kun kaikki lehdet olivat pudonneet ja autojen renkaat piirsivät rantuja lokakuun ensimmäisiin sohjoihin. Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen syksy, ja ensimmäisestä kerrasta selviää aina. Samalla he alkoivat rakentaa suojaa itsensä ja muun maailman väliin. Kotona oli aina lämmintä ja miellyttävää riippumatta siitä, mitä ulkona tapahtui. He jatkoivat liikkumista, koska se oli sairauden vuoksi välttämätöntä. Toisin kuin töissä käydessään he pystyivät kuitenkin liikkumaan keskellä päivää, kun oli edes hieman valoa. Ja yhä uudestaan he pystyivät palaamaan kotiinsa.

Ensimmäisen syksyn ja pitkän talven jälkeen saapui uusi kevät, joka auttoi jaksamaan taas hieman pidemmälle. Kaikki hiipui hiljalleen pois, paitsi heidän suhteensa ja kalvava sairaus. Syksy syksyltä he liikkuivat hieman hitaammin märkien, mädäntyneiden lehtien ylitse. Mies joutui auttamaan vaimoaan, vaikka tällä oli rollaattori. Mutta kun edellisestä syksystäkin oli selvitty, seuraavana joutui myöntymään vain vähän enempään. Joutui sulkemaan vain vähän enemmän ulkopuolisia asioita pois. Aina vain vähän enemmän, kunnes jäljellä ei ollut enää mitään muuta. Vaikeinta oli talvella, kun maassa oli lunta, mutta auringon voima ei riittänyt edes kultaamaan kuuran kaunistamia riippakoivuja. Ehkä hän ajatteli sen olevan väliaikaista, ei tiennyt, kuinka kauan se jatkuisi. Ja niin hän rakensi seinät, joista ei enää edes nähnyt läpi puhumattakaan, että poistuminen olisi ollut vaihtoehto. Paluu oli koko ajan vaikeampaa.

Niin he kulkivat yhä yhdessä. He olivat ehkä muuttaneet eikä heillä ollut enää mitään muuta kuin toisensa. He eivät ehtineet saada lapsia ennen sairauden pahenemista. Sukulaisia ei ollut elossa. Välit kavereihin viilenivät ja tapaamiset harvenivat, koska ei ollut enää mitään yhdistävää. Elämä kutistui ja aika tiivistyi. Oli rutiinit, joita toistettiin päivästä toiseen. He itkivät yhdessä ajatellessaan, mitä olisi voinut olla, mutta rakkaus kantoi silti. Sairaus ei tullut heidän väliinsä, vaikka se rohmusi tilaa kaikkialta. Heidän välissään tilaa ei ollut. Se söi sen, mikä irtosi, mutta kaikki ei ollut irrotettavissa – ei edes sydäntalven pakkasilla, kun iltataivas on kirkas ja näyttää, ettei mikään elävä enää koskaan nouse routaisesta maasta. Silloin epätoivon olisi helppo ottaa valta, mutta se ei ollut onnistunut. Sen tiesi siitä, että he kävelivät edelleen.

Oliko selitys kuitenkaan oikea? Nainen saattoi olla hyvinkin vahvatahtoinen ja dominoiva. Hän saattoi hallita miestään täysin. Vaikka hän oli jo pyörätuolissa ja fyysisesti miltei loppu, henkinen ote saattoi pitää edelleen. Mies ei voinut muuta kuin tehdä naisen tahdon mukaan ja täyttää tämän toiveet. Pakotettuna hän lähti liikkeelle päivästä toiseen, vuoden toisensa perään. Hänet oli nujerrettu ja oma tahto viety. Nainen laittoi hänet lopettamaan työnteon, jotta miehellä ei olisi vapautta. Houkutteli tämän elämän mittaiseen vankeuteen sairauden ja naisen kanssa ja naamioi sen rakkaudeksi. Tai sitten tilanne oli päinvastoin. Mies oli hallitsija, nainen hallittu. Nainen oli ainoa olento, jonka mies saattoi pitää täysin hallinnassaan. Hän huumaantui vallasta ja hallinnan tunteesta, minkä vuoksi hän jätti kaiken muun ja keskittyi siihen, mistä nautti eniten. Valta oli kuin huumetta, mutta hänen älyllään ja kyvyillään valtaa oli mahdoton hankkia muuten kuin äärimmäisen suppeassa piirissä. Vaimon sairaus oli ollut hänelle siunaus.

En halunnut uskoa jälkimmäisiin vaihtoehtoihin. Mieleni ei ollut tarpeeksi runneltu sellaisiin ajatuksiin. Sitä ei ollut pahoinpidelty, joten se kykeni romanttisempiin ajatuskulkuihin. En uskonut heistä kumpaakaan hirviöksi, sillä en muutenkaan halunnut uskoa ihmisiä hirviöiksi. Lisäksi jo muutenkin hatarat ajatusrakenteet puhalletaan tomuna kevätpuhuriin, jos yrittää ajatella liian monia vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja. Sitten ei saa kiinni enää edes alkuperäisestä. On parasta pysytellä yhdessä totuudessa. Tämä pariskunta oli liimattu yhteen jo silloin, kun he tapasivat kauan sitten. Sen jälkeen kyseessä oli heidän kohtalonsa. Kaikkeus vain odotti, milloin he itse tajuavat asian.

Katselin heidän peräänsä niin kauan, että he häipyivät mutkan taakse. Asetelman maalauksellisuus säilyi. Vielä parempi olisi ollut, jos taivaan raja olisi ollut ruskan kultaama. Kesäisessä maisemassa pitäisi kuvata nuorempia. Olisi ehkä pitänyt sääliä heitä, mutta en osannut. Heillä oli kuitenkin toisensa, ja heillä oli ollut vuosikausia aikaa. Jos rajoitukset eivät haitanneet heitä itseään, miksi muiden pitäisi heitä sääliä? Kukaan ei voinut tietää, mitä olisi edessä kuoleman joskus korjatessa naisen. Jatkaisiko mies kävelyä yksinään?