Väisäsen Antti oli lähipiirissään tunnettu kovana automiehenä. Joku vähän kaukaisempikin ihminen saattoi huomata, että hän vaihtoi autoa usein. Hän ei kuitenkaan ollut automies siinä mielessä, että olisi rakastanut autoja poikkeuksellisen paljon, kunnostanut niitä, harrastanut tiettyä automerkkiä tai hankkinut tiettyjä vuosimalleja menneisyydestä. Käytännön syistä hän oli opetellut korjaamaan yleisimpiä vikoja ja myöhemmin vähän muitakin, mutta se oli pakkopullaa. Jonkun oli korjattava ja jos sen teki itse, toiminta oli nopeaa eikä autoa tarvinnut liikuttaa korjaamolle. Siitäkään hän ei kuitenkaan ollut koskaan nauttinut tai tuntenut asiaa kohtaan mielenkiintoa. Ei hän ollut erityisen kiinnostunut myöskään lumitöistä, pyykinpesusta tai lattioiden luutuamisesta, mutta ne oli vain tehtävä. Jos joku perheenjäsenistä oli oikeasti kiinnostunut jostain hommasta, hän sai hoitaa sen, mutta muuten jokaisen oli vain tehtävä jotain siten, että kaikki tuli hoidetuksi.
Antti ei siis erityisemmin pitänyt autojen korjaamisesta tai huoltamisesta. Oikeastaan hän ei pitänyt autoista juuri millään tavalla. Aiemmin hän oli nauttinut autoilla ajamisesta, mutta iän karttuessa siitäkin oli mennyt maku. Suurin syy oli siinä, miksi hänet tunnettiin kovana automiehenä: yksikään auto ei kestänyt hänen käsissään. Työkaverit ja sukulaiset olivat tehneet asiasta yleisen vitsin. Kahvipöydissä puhuttiin, että jos jollain on hyväkuntoinen auto, se kannattaa myydä Antille ja se on parissa kuukaudessa valmis romuttamolle. Mitään syytä asialle ei keksitty. Vaikka auto olisi ollut kuinka hyvin pidetty ja asiallisesti huollettu, siihen ilmaantui joku vika muutaman kuukauden kuluttua. Niin oli ollut siitä asti, kun hän sai ajokortin. Siksi Antti oli joutunut opettelemaan korjaamista ja vaihtoi autoa jatkuvasti. Siksi hänet tunnettiin automiehenä.
Voinee päätellä, että autot eivät olleet Antti Väisäselle intohimo, vaan pakollinen paha ja ne tuntuivat päivä päivältä vastenmielisemmiltä. Hän ei jaksanut enää kertaakaan etsiä muka hyväkuntoisesta autosta vikaa, joka löydyttyään paljastui joksikin sellaiseksi, josta kukaan ei ollut koskaan edes kuullut. Ei hän kyllä jaksanut mitään tavallisempiakaan vikoja ja huoltotoimenpiteitä, eikä hän jaksanut edes ajaa niillä romuilla töihin. Eräänä tammikuisena iltana päätös syntyi hänen vaihtaessaan oikeanpuoleista alapalloniveltä senhetkiseen autoonsa. Päivällä työkaverit olivat kyselleet, aikooko automies taas purkaa ja kasata puoli autoa illassa. Vaimo oli todennut vain ”niinpä tietenkin” Antin kertoessa huoltotarpeesta. Vaimo ei juuri autoista perustanut, koska pystyi hoitamaan pakolliset kulkemisensa yleensä muuten. Merja oli tottunut pitämään miehen autoja pakollisena pahana, koska tämä tarvitsi autoa kulkeakseen töissä ja kuljettaakseen isommat ostokset marketista kerran viikossa tai käyttääkseen perheen teinejä harrastuksissa tai kavereilla silloin, kun näitä tarpeita ei voitu hoitaa koulupäivän yhteydessä.
Vuosikaudet Antti oli kyllä jaksanut, siitä lähtien kun lapset syntyivät, ja perhe muutti vähän kauemmas kaupungista omakotitaloon. Silloin auto muuttui välttämättömyydeksi ja korjauksista tuli loputon riesa. Ei ollut osaa, jota Antti ei ollut joko vaihtanut itse tai vaihdattanut korjaamolla. Kaikki oli nähty, ja työkavereiden naurut muuttuivat kerta kerralta epäuskoisemmiksi ja vaikeammin kestettäviksi. Ruiskupumput, painelaakerit, kytkinlevyt ja erilaiset suodattimet ja anturit olivat tulleet hyvin tutuiksi. Jotkut olivat kalliita, toiset halvempia. Osan pystyi vaihtamaan itse, mutta aivan kaikkea ei voinut tai ainakin se oli hyvin vaikeaa. Alapallonivel katkaisi viimein kamelin selän. Alapallonivel voi helposti viedä miehen tai naisen tuhoon ainakin, jos se seuraa lambda-anturia, moottorin ohjausyksikköä ja vetoniveltä. Puolilämpimässä tallissa tammikuussa sormet ovat kohmeiset, työkalut kylmiä ja sekä asentajan että auton nivelet täysin jumissa. Sellainen syö tulevaisuudenuskon, eikä ilman tulevaisuudenuskoa ole mitään. Kun viimein pitkällisten ähinöiden päätteeksi on saanut alapallonivelen irti, pitäisi vielä saada uusi paikalleen, eikä se ole yhtään helpompaa. Siis voi yrittää asentaa uuden olettaen, ettei ole rikkonut jotain irrottaessaan vanhaa. Koko ajan takaraivossa kaihertaa ajatus, että se väljyys ei ehkä ollutkaan pelkkä alapallonivel, vaan jotain muutakin saattaa olla väljänä tai muuten rikki ja seuraavana päivänä on edessä samanlainen iloluontoinen tapahtuma. Alapalloniveliin on tuhoutunut monta elämää. Antti oli sen verran fiksu, että tiesi tuhon olevan ennen pitkää edessä. Siksi hän päätti hankkiutua eroon alapallonivelistä ja laitteista, jotka niitä kantoivat.
Kun Antti asteli tallista keittiöön kädet mustina ja aivan liian myöhään, vaimo näki jo ilmeestä, että jotain oli toisin kuin tavallisesti. Mies oli tehnyt päätöksen. ”Kulta, tiedätkö mihin aikaan aamuisin menee ensimmäinen linja-auto kaupunkiin?” hän kysyi vaimoltaan, ja jatkoi: ”Huomenna myyn auton ja kuljen jatkossa joukkoliikenteellä.” Sitä Merja ei ollut osannut odottaa, vaikka kaikenlaista olikin kuullut loputtomien autoremonttien jälkeen. Antti ei ollut kulkenut joukkoliikennevälineillä yhtään mihinkään sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet nykyiseen taloon. Siksi hän olikin hiljaa pienen hetken ennen kuin kysyi: ”Mitä on tapahtunut?” Mies hankasi käsiinsä astianpesuainetta hyvin huolellisesti, pyöritteli, pesi ja jynssäsi sormien välejä ja jokaista kynttä yksitellen harkiten sanojaan. Viimein hän vastasi: ”Ei mitään. Ei yhtään mitään, mitä ei olisi tapahtunut jo monta kertaa aiemmin.” Hän vaikeni hetkeksi ja huuhteli kätensä huolellisesti. Sitten hän vastasi rauhallisemmin kuin olisi vastannut hetkeä aiemmin: ”Olen kyllästynyt romuihin. En aio enää vaihtaa yhtään laakeria, hihnaa tai anturia.”
Automies oli selvästi päätöksensä tehnyt, joten vaimo ei kyselyt sen enempää, vaan kertoi, mihin aikaan aamuisin kulkee linja-autoja kohti kaupunkia. Antti työskenteli yleensä toimistolla kaupungin laidalla. Hajoavien autojen miehelle oli etua siitä, että suunnittelua ja tarjouksia saattoi tehdä kotonakin, jolloin jokainen hajoaminen ei aiheuttanut tyhjää työpäivää. Matkaa oli reilu kymmenen kilometriä, ja sen pystyi taittamaan bussillakin. Merjalla oli kokemusta vaihtoehtoisista matkustustavoista, ja siksi Antti tukeutui vaimonsa apuun. Bussi kulki puolen tunnin välein aikaisesta aamusta alkuiltaan. Myöhemmin illalla tahti oli kerran tunnissa. Seuraavan päivän Antti oli kuitenkin ilmoittanut jo valmiiksi etätyöpäiväksi siltä varalta, että alapallonivel alkaisi hankalaksi, joten aikaa valmistautumiseen oli yksi ylimääräinen vuorokausi.
Torstaiaamuna automies oli valmiina pysäkillä puoli tuntia ennen kuin bussin oli määrä tulla. Hän ehti katsella rauhassa matojen lailla ryömiviä autoletkoja, jotka kulkivat enimmäkseen kohti kaupunkia ja jonkin verran toiseen suuntaan. Ilma oli tammikuuksi leppoisa. Merja oli neuvonut katsomaan, koska bussi tulee ja heiluttamaan ilmassa esimerkiksi lamppua tai heijastinta, jotta kuljettaja varmasti näkee kyytiä haluavan matkustajan. Minuuttia ennen kuin bussin oli määrä tulla paikalle, Antti seisoi jo aivan pysäkin reunassa. Bussi tuli paikalle pari minuuttia myöhässä ja pysähtyi, kun mies huitoi puhelimensa lampulla. Kuljettaja oli ystävällisen oloinen vanhempi herra. Antti maksoi ja alkoi hortoilla peremmälle. Hän istui ensimmäiselle tyhjälle penkille, pyöritteli päätään ja yritti päästä selville kuinka ympäristössä pitäisi toimia. Hänet tunnisti kokemattomaksi matkustajaksi jo kaukaa. Bussi oli ehkä puolillaan työpaikoille ja kouluihin matkaavia ihmisiä, joiden silmät tuijottivat tyhjyyteen tai kädessä olevaan laitteeseen. Ulospäin katseessa ei näkynyt juuri eroa. Kukaan ei puhunut tai vilkuillut ympärilleen. He olivat siirtymätilassa kodin ja päiväaikaisen sijoituspaikan välillä eivätkä tuhlanneet siirtymään energiaa tai ajatuksia. Antti istui hämmentyneenä ja antoi jonkun muun kuljettaa hänet töihin.
Työkaverit näkivät heti, että tällä kertaa automies oli kävellyt ainakin osan matkasta. ”Jättikö auto välille?” Samppa kysyi. Hän oli Antin pitkäaikaisimpia työkavereita ja tunsi miehen historian autojen kanssa tarkoin. ”Ei. Se on täysin kunnossa ja myytävänä”, Antti vastasi. ”Uudet alapallonivelet molemmin puolin. Vaihdoin molemmat samalla vauhdilla”, hän lisäsi hetken kuluttua ja poistui huoneeseensa. Enempää hän ei selittänyt, mutta kahvipöydässä naurettiin porukalla Antin autolle ja yritettiin keksiä joku, joka ostaisi sen. Saattaisi kuulemma olla vaikea löytää ihmistä, joka ostaisi Antti Väisäseltä käytetyn auton. Naureskeluun Antti oli jo tottunutkin. Hän ei jaksanut selittää työkavereilleen enempää, ja nämä kyllä ymmärsivätkin. Suurin osa oli ollut jo pitkään sitä mieltä, että olisi Antin sijassa luovuttanut autojen kanssa ajat sitten.
Kotimatka sujui jo vähän tottuneemmin kuin aamuinen siirtymä. Pientä stressiä aiheutui siitä, milloin pysäytysnappia tulisi painaa. Antti oli kuitenkin fiksu, joten hän oppi nopeasti. Seuraavana päivänä toiminta oli vähän helpompaa ja viikon kuluttua hän sulautui työmatkalaisten joukkoon täysin. Hän ei katsellut ympärilleen tai toiminut muutenkaan oudosti. Melko nopeasti hän alkoi kuitenkin hyytyä. Pakkaspäivinä pysäkille kävellessä tuli hiki, vaikka matkaa oli tuskin puolta kilometriä, ja bussia odottaessa alkoi palella. Jos ei halunnut paleltua, piti olla pysäkillä aivan viime tipassa, mutta silloin oli riski myöhästyä bussista, sillä pysähtymisajat eivät olleet tarkkoja. Pari kertaa automies myöhästyikin, mikä kertoi siitä, että hän ei vielä ollut bussimies. Sen seurauksena hän oppi kantamaan mukanaan aina tietokonetta ja mahdollisia tärkeitä papereita töistä. Laukku muuttui painavaksi, sillä se alkoi sisältää kaiken mahdollisen, mitä saattoi tarvita työpäivien aikana. Pian laukusta tuli reppu, eikä sekään tuntunut oikein riittävältä. Antti ajatteli, että vähintään keskikokoinen rinkka pitäisi olla. Pysäkeille kulkeminen muuttui vain hankalammaksi.
Jo maaliskuulla Antti alkoi toden teolla väsyä ja haaveilla muutosta takaisin kaupunkiin, jossa busseja kulki tiheämmin eikä yhdestä myöhästyminen aiheuttanut isompia ongelmia. Merja vastusti ajatusta. Hän oli aina onnistunut hoitamaan kulkemisensa sijainnista huolimatta, samoin lapset, jotka olivat hoitaneet itse matkansa siitä saakka kun tajusivat, että isän autot ovat arvaamattomia. Kenellekään muulle ei ollut ongelma asua vähän matkan päässä kaupungista. Itse asiassa kaikki muut pitivät rauhasta. Vaimo muistutti että samasta syystä Anttikin oli sinne halunnut. Sattumalta työpaikan Sami oli lähdössä puoleksi vuodeksi eri työpisteeseen, toiseen kaupunkiin, ja hänen kaksionsa kaupungissa oli jäämässä tyhjilleen. Hän ehdotti että Antti maksaisi siitä nimellistä vuokraa ja voisi käyttää sitä asuntona ainakin silloin, kun seuraavana päivänä oli oltava oikeaan aikaan töissä. Antti tarttui tarjoukseen, sillä hän todellakin oli kyllästynyt.
Automies yritti tosissaan muuttua kaupunkibussimieheksi. Ajoittainen asuminen kerrostalokaksiossa toi mieleen muistoja menneiltä ajoilta. Hän ei ollut nauttinut kaupunkiasumisesta silloinkaan. Kaiken lisäksi hän muisti taas, että kaupunkibussit olivat pahimpia. Verrattuna mihin tahansa muuhun liikennevälineeseen ne olivat huomattavasti epämukavampia. Lisäksi, toisin kuin esimerkiksi junissa, niissä oli pakko olla tekemisissä kuljettajan kanssa. Antti yllättyi, kuinka monet kuljettajat suhtautuivat matkustajiin suorastaan vihamielisesti ja tuntuivat pitävän näitä ilmeisesti lähinnä työtään häiritsevinä tekijöinä. Kotoa kulkevan auton kuljettajat olivat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Kaupungissa kuljettajat tuntuivat koko ajan etsivän syytä heittää matkustaja ulos tai olla ottamatta häntä kyytiin. Antinkin nenän edestä pyyhällettiin useamman kerran ohitse, koska hän oli ilmeisesti kuljettajan mielestä kaksi metriä liian kaukana pysäkin reunasta, jolloin kukaan ei voi tietenkään tietää, onko hän tulossa kyytiin vai ei. Sitä ei voinut ilmeisesti päätellä siitäkään, että hän heilutti kättään. Kuskin päässä heilutus oli tuskin bussille tarkoitettu, luultavasti herrasmies tervehti jotain ihmistä kauempana pysäkistä.
Antti ei asunut koko aikaa kaupungissa, vaan ehkä kolme päivää viikossa. Kulkuneuvot tuntuivat kuitenkin vastenmielisiltä. Se ei ehkä koskenutkaan vain autoja. Sitten sattui vielä satamaan lunta, vaikka tiet olivat jo alkaneet sulaa. Osa kaupunkibussien kuljettajista muuttui aivan sekopäisiksi. Liukas keli vaati vähän enemmän aikaa, joten he yrittivät ottaa sitä kiinni kaahaamalla kuin vähäjärkiset. He jarruttivat viime tipassa niin risteyksiin kuin pysäkeillekin ja autot liukuivat yli puoliksi ohi liikennevalotolppien. He kiihdyttivät kaasu pohjassa niin, että risteyksissä kiihdytettäessä Antin pää heilahti ja kolahti ikkunaan. Automies tunsi pakottavaa tarvetta paeta kaupungista. Vaikka valo lisääntyi ja kesä lähestyi, siitä oli vaikea nauttia seisoessaan tien poskessa ja niellessään katupölyä tai miettiessään työmatkalla, kuka kuolee kun kuskilla on liian kiire keliin nähden.
Talvi alkoi taittua kevääksi, eikä automies ollut tyytyväinen enää oikein mihinkään. Kotona oli mukava olla, mutta sieltä poistuminen mihin tahansa oli ajatuksenakin tympeä. Kaupungissa oli vähän helpompi olla poistumatta asunnosta, mutta kotona oli pakko esimerkiksi kuljettaa syötävää kaupasta. Se oli vaivattomin hoitaa marketissa samalla kun kävi töissä, mutta bussilla matkustaminen kassien kanssa ei ollut hääviä. Erityisen hikistä puuhaa siitä tuli, kun selässä oli reppu täynnä papereita, tietokonetta ja muita työssä tarvittavia materiaaleja. Antti alkoi inhota kotoaan poistumista. Hän olisi halunnut lomailla kotona Merjan ja lasten kanssa, ilman velvoitetta poistua ulos ja joko seistä bussipysäkeillä tai korjata autoa. Kaiken lisäksi ensin olisi pitänyt ostaa uusi auto myydyn tilalle, vaikka jo ostaessaan tiesi sen hajoavan kuitenkin viikon kuluessa.
Huhtikuussa Antti oli eräänä lauantaina siivoamassa raivokkaasti ulkovarastoa. Hän oli aloittanut perjantai-iltana tultuaan töistä. Merja ei edes ihmetellyt miehensä intoa, sillä tämä oli jo ainakin kuukauden verran tehnyt raivopäisenä kaikkia tekemättömiä töitä kotona illat ja viikonloput. Sanoi purkavansa työmatkastressiä. Se oli luultavasti totta, koska etätyöpäivien jälkeen tarmoa oli vähemmän. Merja yritti parhaansa mukaan hoitaa juoksevat asiat, kun mies selvästi penkoi vuosien varrella arkistoituja töitä. Iltapäivällä Antti tuli ulos ja käveli terassille, johon paistoi aurinko ja jossa vaimo istui kahvilla. Hän kaatoi itselleenkin ja hymyili leveästi. ”Kuule, kulta. Meidän pitää hommata jostain pakettiauto päiväksi, niin saadaan kuljetettua tuolta varastosta romua kaatopaikalle tai kirpputorille”, hän aloitti. Sen he kumpikin olivat tienneet jo monta vuotta, joten kyseessä oli vain itsestäänselvyyden lausuminen ääneen. Jatkoon Merja ei kuitenkaan ollut varautunut, sillä mies sanoi: ”Siihen oven eteen tulee pyöränhuoltopiste. Ensimmäinen huollettava on jo melkein saatavilla, kun se vanha ruokapöytä saadaan siirrettyä siihen, mistä se sininen sohva siirretään ensin siihen, mistä myydään tai lahjoitetaan pois Akun vanha sänky.”
Merja ei ehtinyt oikein edes tajuta, mitä tapahtui, koska ei ollut kerennyt valmistautua. Bussimies oli suunnitellut päässään pyörämieheksi siirtymistä jo niin pitkään, että suunnitelmat olivat valmiina. Pakettiauto vuokrattiin ja kaikki ylimääräinen myytiin, lahjoitettiin tai kuljetettiin kaatopaikalle. Antti kaivoi lopulta varaston kätköistä yli 20 vuotta vanhan polkupyöränsä. Sen nähdessään vaimo nauroi hämmentyneenä. ”Etkö aio ostaa uutta? Eihän tuo ole liikkunut varastosta kymmeneen vuoteen ja sitä ennen se seisoi vuosia pihalla”, hän sanoi. Mies vastasi kuin opettaja oppilaalle: ”Nämä on laatuvehkeitä. Ei mitään yliteknistä, eikä yhtä laadukkaita laakerointeja saa nykyään edes rahalla.” Merjan ei juuri auttanut muu kuin uskoa miestään, vaikka epäilikin, ettei tämä tiennyt polkupyöristä juuri mitään. Autoja hän ainakin oli tottunut huoltamaan. Heti vanhojen tavaroiden poistuttua tai siirryttyä varastoon siirtyi uutta tavaraa, tosin paljon vähemmän ja pienempää. Antti alkoi tulla töistä joka päivä kotiin yöksi, ja kantoi tullessaan jotain pientä ylimääräistä kaupungista. Romuvarastosta tuli pyörävarasto ja -varikko.
Huhtikuu näytti parasta puoltaan, kun entinen auto- ja nykyinen bussimies alkoi muuttua pyörämieheksi. Antti sai polkea useampana päivänä töihin ja takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Hän alkoi ymmärtää pyöräilijöitä hyvin nopeasti. Pyöräillessä kaiken näki ja kuuli aivan toisin kuin autoillessa tai bussin penkiltä. Pyöräteitä ei ollut tehty mihinkään meluvallien väliin tai eristetty muuten kaikesta. Ne kulkivat asuinalueiden lävitse ja kauppojen ja kahviloiden vierestä. Pyöräillessä näki kuinka ihmiset lähtivät töihin ja kouluun tai seisoskelivat pihalla aamukahvi kädessään katsellen kevätaamua. Ehkä seisoskelijoilla oli pitkä aamu, vapaapäivä tai he eivät olleet työssä lainkaan. Pyöräillessä heidät kuitenkin näki, ja ehti miettiä esimerkiksi, mihin kukakin oli matkalla. Jos oli liikkeellä sopivan aikaisin, ehti nähdä kaupungin heräilevän, kun taas hieman myöhemmin näki sen täydessä hyörinässä. Pyöräteillä oli tilaa kulkea, eivätkä ruuhkat juuri painaneet mieltä. Perillä oli oikeaan aikaan, jos lähti sopivaan aikaan liikkeelle. Kaikki oli kiinni itsestä.
Entisen automiehen aivoille kesti jonkin aikaa tottua pyöräilyn tarjoamaan aistihavaintojen tulvaan. Näköhavainnot olivat sinänsä helppoja, koska näköään käytti autoillessakin. Äänten huomiointi vei vähän enemmän aikaa. Äänistä pystyi päättelemään kaikenlaista ympärillä tapahtuvasta, vaikka ei olisi nähnyt mitään. Aivan oma lukunsa olivat tuoksut. Aloitteleva pyörämies haistoi ihmisten aamukahvit, koirien aamupaskat ja kevääseen heräilevän maan kostean hajun. Autoteillä päivät toistuivat samanlaisina. Vain edessä ajavien autojen punaisten valojen muoto vaihteli päivästä toiseen. Pyöräteillä jokainen työmatka oli hivenen erilainen. Kevät oli joka päivä hieman pidempi, ja ruokakauppaan astui joka aamu samalla kohdalla eri ihminen. Antti alkoi tehdä havaintoja ja ihmetellä asioita. Vaikka reitti muuttui tutuksi, työmatka ei nopeutunut, kun hän alkoi polkea ajatuksissaan. Pyöräillessä saattoi vaikka pysähtyä hetken mielijohteesta nähdessään tai kuullessaan jotain kiinnostavaa, eikä aikaa silti kulunut juurikaan enempää kuin tavallisesti.
Renkaan puhkeaminen sen sijaan aiheutti hieman liian pitkän pysähdyksen. Ensimmäisellä viikolla sitä ei tapahtunut, mutta toisella viikolla 20 vuotta vanha rengas antoi periksi. Entinen auto- ja bussimies ei ollutkaan ottanut huomioon kaikkea, minkä oikea pyörämies olisi osannut. Vaikka ennen oli tehtykin hyvää jälkeä, Antti joutui myöntämään, että kumi haurastuu vuosien kuluessa. Kolmesti hän talutti pyörää pari kilometriä ja paikkasi kumin, minkä jälkeen oli ostettava uudet renkaat. Siitä huolimatta hän nautti matkoista, jotka olivat muuttuneet unettavasta pakkopullasta suorastaan pieneksi seikkailuksi. Reittiä pystyi vaihtamaan hieman päivittäin, eivätkä kuljettu matka tai kulutettu aika lisääntyneet merkittävästi. Hän alkoi hymyillä matkoilla, töissä ja kotona.
Hymy kyllä hyytyi siinä vaiheessa, kun pyörää piti alkaa korjata. Sitä alkoi tapahtua huolestuttavan usein. Polkupyörässä rikkoutuvia osia oli vähemmän kuin autossa ja ne oli nopeampi vaihtaa, mutta aikaa ja hermoja se silti vaati. Vanhoissa vanteissa oli pari puolaa poikki, jolloin ne piti vaihtaa yksitellen. Olisi tietysti voinut ostaa suoraan uuden vanteen, mutta mikään ei taannut, että se olisi ollut kunnossa enää seuraavana päivänä. Osat olivat halpoja, ja hinta näkyi laadussa. Erilaiset nettifoorumit ja ohjevideot tulivat tutuiksi, kun pyörämies yritti perehtyä uuteen kulkuneuvoonsa. Hän alkoi viettää kaiken vapaa-ajan varastossa. Hän osti pistosuojatut renkaat ja mietti, olivatko ne sittenkään tarpeeksi hyvin rullaavat. Hän aukoi kaikki laakerit useampaan kertaan ja vaihtoi niihin aina hieman paremmat rasvat. Toukokuun loppuun mennessä hänen ketjuöljynsä kilohinta alkoi olla jalokivien luokkaa – ja hän nautti pyöräilystä yhä vähemmän. Kaikki työmatkojen havainnot alkoivat tuntua arkipäiväisiltä.
Kun lasten kesäloma alkoi ja Antin lomaan oli aikaa vielä neljä pitkää viikkoa, hän ajoi pyöränsä renkaan vaihteeksi katukiveyksen reunaan, jolloin ulkorengas muljahti vanteelta ja sisärengas pursui ulos. Hän oli oppinut kantamaan tarvittavat työkalut ja vararenkaat repussaan, joten tiedossa ei ollut loputonta taluttamista. Pyörämies seisoi alkuillasta pyörätiellä viileän sateen vihmoessa naamaan ja kampesi pyöränrengasta paikoilleen. Sateenpitävät vaatteet olivat ahdistavat. Mainostivat niiden olevan vedenpitävyydestä huolimatta hengittäviä, mutta eivät ne hengittäneet ainakaan jos liikkui nopeammin kuin kastemato. Koko kroppa oli märkä. Sai valita, kastuiko sateesta vai kehon tuottamasta kosteudesta. Muuta valintaa pyöräilijällä ei sateessa ollut. Jos rengas lähti vanteelta, sai valita taluttaako vai korjaako sateessa. Joka tapauksessa kastui ja ahdistui. Ja vietti vapaa-ajat asentaen ja huoltaen. Oli pakko päästä paikasta toiseen mahdollisimman nopeasti. Voiteluaineiden lisäksi hän vertaili nopeimpia reittejä kodin ja työpaikan välillä.
Seuraavana päivänä rengasepisodien jälkeen tapahtui vielä epätodennäköisempää. Antin pyörän takarengas pyörähti täysin mutkalle ja jumittui. Näytti kuin joku olisi pyöräyttänyt vanteen rusetille. Se tapahtui noin vain kesken ajon. Takarengas lukkiutui, ja Antti joutui kantamaan pyörän työpaikalle. Kotiin hän lähti bussilla hajonnut pyörä mukanaan. Pysäkillä seistessään hän ehti miettiä, että joku puolista taisi sittenkin jäädä löysälle. Hän saattoi jopa olla pyörämies aivan samassa merkityksessä kuin automieskin.
Kaikeksi onneksi edessä oli viikonloppu, joten Antilla oli hieman aikaa miettiä asioita. Hän nosti pyörän roikkumaan säilytyskoukkuun varaston kattoon ja tuijotti sitä, mutta ei jaksanut tehdä vanteelle mitään. Sitten hän ajatteli. Pyöräily oli alkanut tuntua suorittamiselta. Siinä piti olla koko ajan jollain tavoin parempi, eikä se ollut lähellekään yhtä hauskaa kuin parilla ensimmäisellä viikolla. Silloin se oli ollut pelkkää nautintoa. Hän ei ehkä sittenkään halunnut olla pyörämies. Se oli liian teknistä ja henkisesti kuormittavaa. Ei ehkä aivan yhtä kuormittavaa kuin automieheys, mutta raskasta silti. Voisihan töissä kulkea kävellenkin. Kymmenen kilometriä suuntaansa ei olisi matka eikä mikään. Työkaveri ramppasi lomat vaeltamassa pitkin metsiä ja tarpoi ainakin puheidensa mukaan helposti kolmesta neljään kilometriä tunnissa vaikeassa maastossa yli 20 kilon kuorma selässään. Pienemmällä kuormalla ja tietä pitkin työmatkaan ei pitäisi mennä kuin pari tuntia suuntaansa. Se olisi varmasti aivan toimiva vaihtoehto.
Merjalle Antti ei puhunut aluksi mitään. Vaimo kyllä näki, että miehellä oli mielessään jotain, kun hän kulki pihalla edestakaisin koko lauantain tekemättä erityisesti mitään. Illalla saunassa Antti ilmoitti ratkaisunsa. ”Minä en ole enää pyörämies. Minusta tulee jalkamies”, hän totesi yksiselitteisesti. Merja ei sanonut mitään, katsoi vain hiljaa ja nyökkäsi. Joku olisi voinut miettiä käytännön toteutusta, mutta vuosien varrella nähdyt autoremontit olivat jo sen verran surrealistinen kokemus, että realismi oli pitänyt hylätä aikaa sitten. Merja tiesi, että käytäntö toteutuisi kuitenkin tavallaan, eikä se murehtimalla tai taivastelemalla muuttuisi. Siksi hän keskittyi heittämään löylyä ja päätti murehtia, jos murehdittavaa ilmaantuisi. Ainakin hänen ja lasten polkupyörät olivat nykyään aina viimeisen päälle kunnossa, ja niin oli varmasti vastaisuudessakin, vaikka miehen pyörä pysyisi varaston katossa roikkumassa.
Sunnuntain tuleva jalkamies teki valmisteluja. Hän kaivoi komeron kätköistä kävelyyn soveltuvat lenkkarit ja kävi viiden kilometrin testilenkillä mitatakseen nopeutta. Lisäksi hän harkitsi tarkoin tavaroita, joita repussa piti kuljettaa. Oli turha yrittää kantaa edestakaisin kaikkia niitä kamoja, joita oli ollut työläs kuljettaa jo bussilla ja polkupyörälläkin. Suurinta osaa ei kuitenkaan tarvinnut. Tietokone oli pakollinen siinä olevien ohjelmistojen vuoksi, mutta lähes kaikki muu oli sellaista, jota ilman tulisi toimeen tai josta pystyisi pitämään yhden kappaleen kodin ja toisen työpaikan työpöydällä. Kaikki oli suunniteltava tarkoin. Jos kävellessä huomaisi unohtaneensa jotain, ei puolimatkasta viitsisi enää palata hakemaan sitä. Kaiken oli oltava mukana joka kerta jo lähtiessä.
Entisestä pyörämiehestä kuoriutui hyvin äkkiä pätevä jalkamies. Antti huomasi, että kävely oli paljon pyöräilyä parempaa. Työkaverit ja tutut alkoivat kyllä katsella häntä pitkään. Kymmenen kilometrin työmatka pyöräillen ei vielä herättänyt ihmetystä, sehän oli puolen tunnin pyrähdys. Kahden tunnin kävely suuntaansa sen sijaan ei tuntunut suurimmasta osasta ihmisiä kovinkaan tervejärkisen puuhalta. Antille alkoi kehittyä vielä erikoisemman tyypin maine kuin hänellä oli aiemmin ollut. Hän itse sen sijaan tunsi voivansa paremmin kuin koskaan aiemmin.
Päivittäinen käveleminen muutti Anttia jo ennen kesäloman alkua. Hän ehti ajatella työmatkoilla vaikka mitä. Töissä ajatus oli kirkkaampi kuin nuorena miehenä, vaikka hän oli siihen saakka aina ajatellut, että oli parikymppisenä terävimmillään. Öisin hän nukkui sikeästi. Paino putosi, kehon rasva väheni. Hän näki, kuuli ja haistoi kaupungin vielä paljon paremmin kuin pyöräillessään. Kävellessä tehty pysähdys vaikutti perillä oloon vielä vähemmän kuin pyöräillessä. Toisaalta pysähtymiseen oli hyvin vähän tarvetta, sillä kävellessä ehti havainnoida liikkuessaankin. Voikukat kukkivat keltaisina peltoina joka puolella ja kirkkaanvihreät koivikot humisivat tuulessa. Haisi juhannus ja kesäloma. Välillä teki mieli hyppiä niityllä yöpaidassa kuin Anttila. Hän ei tiennyt, oliko onnellinen siitä, että oli kuitenkin Väisänen, joka kulki kävellen vain töissä.
Kesäloma sattui siinä mielessä oikeaan aikaan, että muutaman viikon kävelyt alkoivat tuntua Antin jaloissa. Ensimmäistä kertaa sitten nuoruuden kesätöiden hän tunsi tarvitsevansa kesälomaa enemmän fyysisesti kuin henkisesti. Henkisesti hän oli nuortunut ainakin kymmenen vuotta pyöräillessään ja kävellessään. Kroppa sen sijaan tahtoi laittaa vastaan, eikä se palautunut kuten teininä. Lihakset kyllä tottuivat kuormitukseen, mutta luut ja nivelet huusivat tottumuksen puutteessa. Antti kulki juhannuksen viettoon ja kesälomalle vihellellen. Olisi varmaan laulanutkin, mutta ei kehdannut kuitenkaan. Hän ajatteli, että onnekseen he asuivat sen verran maalla, ettei juhannukseksi tarvinnut matkustaa mihinkään. Se olisi ollut melko työläs järjestää ilman kulkuneuvoa. Toki sekin olisi varmaan tarvittaessa onnistunut huolellisella suunnittelulla kuten kaikki muukin.
Elokuulla Antti palasi töihin energisenä. Heinäkuu oli ollut niin kuuma, että hän oli tyytyväinen kun pystyi olemaan halutessaan kävelemättä. Siitä hän aikoi pitää kiinni töissäkin, ja ottaa etäpäivän aina kun säätila näytti sitä vaativan. Jalkamiehen oli tehtävä mitä jalkamiehen oli tehtävä. Hän oli joka tapauksessa fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan lukion jälkeen. Henkisesti oli helppo olla paremmassa kunnossa, sillä lukiolaiset ovat käytännössä aina henkisesti hajalla. Lukiolaisen pitää tehdä tulevaisuutensa eteen aivan kaikkea yhtä aikaa, eikä se ole helppoa, kun hormonit huutavat etsimään puolisoa tai tutkimaan maailman mahdollisuuksia opiskelun ja suunnitelmallisuuden sijaan. Miehen aistit olivat äärimmäisen teräviä ja hän havainnoi ympäristöään liikkuessaan kaiken aikaa. Hän tunsi kaupungin ja sitä ympäröivät alueet koko kehollaan aivan eri tavalla kuin aiemmin.
Jalkamies kulki työpaikan ja kodin väliä apostolinkyydillä. Hän muuttui loppukesän ja alkusyksyn mittaan erittäin hoikaksi ja sitkeän näköiseksi kulkijaksi. Hän tunsi itsekin, että voisi kävellä maailman ääriin ja takaisin. Hän halusi haistaa vieraiden maiden outoja kukkia ja puiden lehtiä. Työ alkoi tuntu merkityksettömältä varsinkin, kun se sujui uudistuneen aivotoiminnan myötä niin paljon tehokkaammin kuin ennen, että työpäivät tuntuivat tarpeettoman pitkiltä. Syyskuun alkupuolella työmatkat alkoivat kiemurrella pidempää reittiä kuin olisi ollut tarpeen. Varsinkin töihin mennessään Antti kaarteli pidempää reittiä. Ei ollut kiire olla paikalla.
Antti ei ollut koskaan tajunnut, mitä kaikkea kotiseudut kätkivät meluvallien ja viherkaistojen taakse. Siellä oli elämä, kaikki ihmiset piilossa pihoillaan ja asunnoissaan. Pihojen väliset joutomaat kuhisivat kasveja ja eläimiä. Jostain kasvustojen peitosta saattoi nähdä vilauksen siitä, mitä paikalla oli ollut ennen ihmistä. Lähempänä työpaikkaa lähiöiden asukkaat kulkivat kohti bussipysäkkejä samanlaisissa käytävissä, joita hänkin oli kulkenut. Vanhukset rollaattoreineen eivät yleensä kiirehtineet mihinkään ja he katselivat ystävällisesti reppu selässä tallustelevaa miestä. Siellä täällä majailevat pultsareiden joukotkin vaikuttivat ystävällisiltä ja iloisilta kaveriporukoilta. Ehkä osa heistä katsoi Anttia kuten työkaveritkin nykyään tuntuivat katsovan: tuo mies ei ole aivan tavallinen, vaan jollain tavoin hieman erikoinen tapaus.
Syksyn edetessä Antti tunsi aivan selvästi, kuinka hänen jalkansa halusivat alleen uusia alustoja kaukana kotipaikasta. Hän tiesi kuitenkin, ettei hän voisi lähteä kävelemään pois. Merja ja lapset eivät voisi kuitenkaan lähteä, eikä hän halunnut lähteä ilman perhettään. Hänestä oli jollain tavoin outoa, että vaimo oli kestänyt hänen kanssaan kaikki yhteiset vuodet. Kenen tahansa muun pinna olisi varmasti katkennut jo ajat sitten. Siksi ilman vaimoa lähteminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Ja kuka nyt lapsistaan haluaisi eroon? Väisäsen Antti tiesi pysyvänsä samassa paikassa ja kulkevansa hitaasti läpi syksyn, talven ja kevään. Samaan aikaan hän alkoi hiljaisesti haaveilla auton ostamisesta. Hänhän oli kuitenkin luonnoltaan automies.