Eräänä iltana seisoin ulkona kuten usein ennenkin. Olen seissyt ulkona lukemattomina iltoina. Toisina iltoina sataa, toisinaan on poutaa. Usein on ollut kesä, joskus muulloin syksy, kevät tai talvi. Talvisin sade on yleensä lunta, kesällä harvemmin. Seison ulkona myöhään iltaisin, koska olen aina pitänyt illoista ja öistä. Silloin on hiljaista ja ilma helpompi hengittää kuin päivällä. Iltaisin ja öisin ulkona saa olla miltei itsekseen ja usein ajatukset kulkevat ratoja, joita ne eivät muulloin kulje. Tuolla kerralla oli loppukesän ilta. Silloin illat ovat jo pimeitä tai ainakin hyvin hämäriä, mutta on vielä lämmintä. Ilma oli poutainen, mutta tunsi jo selvästi, että kesä on taittumassa syksyksi. Seisoin yksinäni ja katselin öisille kaduille, pimeiden kerros- ja rivitalojen pihoille ja teitä reunustaviin metsiköihin ja puistoihin. Olin pienellä mäellä asutuksen keskellä olevan metsikön reunassa. Muutaman metrin ympäröivästä maastosta kohoava mäki oli hyvä tarkkailupaikka. Tunsin olevani kuin vartiomies, joka tarkkailee maastoa jonkin vaarallisen varalta toisten nukkuessa.
Vartiomies ja vartija johtivat ajatukseni armeijaan, jota en ajattele juuri koskaan. Omasta varusmiesajastani oli kulunut jo vuosia, mutta yhtäkkiä muistin kaiken selvästi. Kuvittelin itseni mäelle univormussa. Tunsin rynnäkkökiväärin hihnan painon niskallani. Jalkojani alkoivat kiristää maihinnousukenkien nauhat. Seisoin hieman jäntevämpänä kuin aiemmin, katselin ympäristöä hieman tarkemmin. Vartiossa ei sopinut olla rentoutuneena ja tehdä hommiaan vähän sinnepäin. Vartiomies on vastuussa muistakin kuin itsestään, joten työhön on syytä keskittyä. Sisältäni kumpuavat muistot ja tunteet kertoivat, millaista oli olla univormuun pukeutuneena ja aseistettuna. Kaikki oli tallessa kehoni muistissa, ja lihakseni reagoivat kuten ne olivat tottuneet loputtomien toistojen kautta aikoinaan reagoimaan.
Yleensä seisoskellessani tai kävellessäni iltaisin ulkona viihdyin puiden varjossa, talojen seinustoilla ja aitojen vierillä. Olin tarkkailija, en toimija. Tuolla kerralla olin yhtäkkiä huomattavasti enemmän toimija. Ihmisen voi olla toisinaan viistasta pysytellä varjoissa ja tarkkailla muita, mutta asetta kantavaan se ei päde. Myös aseistettu henkilö voi suojautua. Yleensä jonkinlainen suojautuminen on järkevääkin, mutta muiden ihmisten on nähtävä ase. Ase vaikuttaa tehokkaasti pelkällä olemassaolollaan kaikkiin olemassaolosta tietäviin. Univormu toimii hieman samoin kuin ase ja sen psykologinen vaikutus on suuri. Kun ihmiset näkevät jonkun univormupukuisen lähistöllä, he luottavat tämän tietävän, kuinka toimia hätätilanteessa, vaikka univormun kantaja olisi juuri asepalvelukseen astunut 19-vuotias poika. Aseen ja univormun kantaja tuntee niiden voiman ja alkaa käyttäytyä sen mukaisesti riippumatta siviililuonteestaan.
Seisoin rinteen päällä paikoillani ja tarkkailin. Vasen käteni oli rynnäkkökiväärin etutukin alla, oikea lepäsi omalla paikallaan pistoolikahvassa. Tuntui tutulta, aivan kuin käteni olisi tarkoitettu noille paikoille ja olisin aina pitänyt niitä siinä. Oikean käden etusormi oli liipasinkaaren päällä. Se tarvitsi vain pienen liikkeen, jolla siirtäisi vaihtimen kerta- tai sarjatuliasentoon. Seuraavalla liikkeellä se olisi liipasinkaaren sisäpuolella, mistä tarvittaisiinkin enää pienen pieni puristus, ja rynnäkkökivääri oksentaisi tappavan sisältönsä päin ketä tahansa tielle osuvaa. Aseen perä painoi rauhoittavasti kyynärtaivettani. Tähdättyja laukauksia varten sen pitäisi nousta olkaa vasten ja vasemman käden nostaa piippua etutukista. Jokainen liike oli muistissani, vaikka en ollutkaan muistanut sitä vuosiin. Tiesin tarkoin, kuinka lihasteni tulee liikuttaa vartaloni osia, jotta pääsen ampuma-asentoon eri tilanteissa. Hallitsin aluetta, jonka rinteen päältä näin, sillä minä olin edelleen osin puiden suojassa ja ylämäessä, kun taas kaikki edessäni oli valaistuilla kaduilla vailla suojaa.
En ollut koskaan aiemmin ajatellut kulkevani kaupungissa aseen kanssa. Muutenkaan en voinut kuvitella itselleni muuta asetta kuin korkeintaan metsästysaseen – en missään tapauksessa sarjatuli- tai edes käsiasetta. Nyt kuvittelin hyvin todentuntuisesti kantavani rynnäkkökivääriä. Koska muutos ei olisi ollut muuten mahdollinen, kuvittelin myös univormun. Suurin osa ihmisistä ei kanna sarjatuliaseita muuten kuin univormussa ollessaan. Ne kuuluivat erottamattomasti yhteen. Kummankin psykologinen vaikutus yksinäänkin on vahva, mutta niiden yhdistelmä on murskaava. Ne vaikuttavat todennäköisesti yhtä vahvasti niin katsojaan kuin kantajaansakin. Ihmiset eivät yleensä käsittele sarjatuliaseita muualla kuin armeijassa, joten asun ja aseen yhteys on yleisesti selvä.
Katselin ympärilleni tarkoin. Kannoin asetta, joten olin vastuussa kaikesta lähellä tapahtuvasta. Minun piti puolustaa itseäni ja reviiriäni. Samalla aloin tuntea itseni uhatuksi. Asetta kantava ihminen on sekä tähtääjä että maalitaulu. En ollut koskaan aiemmin tuntenut itseäni uhatuksi tutuilla alueilla kotini lähellä. Ase muutti tilanteen. Luulisi, että ase kädessä tuntisi olonsa turvallisemmaksi, mutta tilanne alkoi vaikuttaa päinvastaiselta. Ymmärsin, miksi katselin ympäristöäni aiempaa tarkemmin. Pelkäsin, että pimeydessä on joku toinenkin ase mukanaan. Tunsin kuitenkin olevani hyvässä asemassa. Rynnäkkökivääriä kantava henkilö on aseettomien seassa ylivertainen, aseistautuneiden joukossa tasavertainen. En ollut sen heikompi kuin kukaan muukaan ja valtaosa kaupungin asukkaista on kuitenkin aseettomia.
Tunsin aseen painon ja sen tuoman vallan. Pystyisin hallitsemaan aseistettuna lähes mitä tahansa tilannetta. Juuri siksi ase rauhoitti mieltäni. En ollut pelännyt aiemminkaan, mutta aina kuljeskellessani hämärässä ulkona olin pysytellyt varjoissa ollakseni turvassa. Aiemmin en ollut tajunnut syytä varjoissa kulkemiseen. Olin ollut pieni hiukkanen valtavassa kaikkeudessa, hallitsemattoman keskellä. Kykenin töin tuskin hallitsemaan itseäni, ympäristöäni tuskin koskaan. Valtaa muihin ihmisiin minulla ei yleensä ollut, mutta nyt valta palautui mieleeni. Kuka tahansa järjissään oleva kuuntelee aseistautunutta henkilöä ja tottelee tämän käskyjä tai kehotuksia. Tiesin olevani muiden yläpuolella niin kauan kun olin aseistettu. En puristanut aseen kahvaa, sillä käteni olivat rennot ja oloni hyvä.
Mieleeni palautui kuitenkin toisen aseistautuneen henkilön mahdollisuus. Vaikka sellaista ei olisikaan ollut lähelläni, pystyin yhtä hyvin kuvittelemaan ympärilleni vaikka armeijan vihamielisiä henkilöitä. Olin tyyni ja tarkkaavainen, joten yhtä aseistautunutta henkilöä vastaan uskoin selviäväni helposti, kahtakin kohtalaisen hyvin. Tunsin aseeni, tiesin kykyni ja pystyin kulkemaan tässä ympäristössä missä tahansa olosuhteissa. Polvistuin puun juurelle, jotta olisin varjossa hyökkääjän varalta. Katselin joka puolelle ja etsin vihollisia painanteista, joihin he epäilemättä suojautuisivat, jos olisivat tutustuneet maastoon ennen hyökkäystä. Kadun suunnasta he tuskin tulisivat, sillä se olisi itsemurha useallekin ihmiselle. Yksi mies pystyisi puolustamaan itseään suojaiselta mäeltä, jos vihollinen koettaisi hyökätä valaistusta ja suojattomasta paikasta. Aloin kaivata kranaatteja, sillä pelkällä rynnäkkökiväärillä on vaikea puolustautua suurempaa joukkoa vastaan. Se on tehokas ase, mutta sillä on vaikea tähdätä nopeasti eri suunnissa oleviin liikkuviin kohteisiin. En muista, että armeijassa olisi opetettu erityisesti rynnäkkökiväärin heikkouksia, mutta olin oppinut ne käyttäessäni sitä. Siitä oli tullut aikoinaan osa minua, rynnäkkökivääri oli ujuttautunut kehoni muistiin ja mieleeni, vaikka en ollut asiaa itse ymmärtänyt. Se oli yksi pimeä kohta itsessäni. Tunsin itseni ja aseeni heikkoudet ja vahvuudet hyvin, mutta joitain osia oli selkeästi pimeässä. Hyvästä asemasta huolimatta aloin hätäillä. Jouduin kuvittelemaan itselleni kranaatteja ja täysiä lippaita. Tunsin tarvitsevani ympärilleni myös muita ihmisiä, ainakin ryhmän ja mielellään puolen joukkueen verran miehiä. Yhdessä pystyisimme suojelemaan ja puolustamaan itseämme ja muita. Kymmenkunta miestä tuntui riittävän. He tarkkailisivat niitä paikkoja, joita en itse kyennyt näkemään. Yhdessä kykenisimme selviytymään vaikeassakin asemassa. Kykymme tarkkailla ja suojata kasvoi huomattavasti yhteen ihmiseen verrattuna.
Olin taas sen verran varmempi, etten tuntenut tarvetta piileskellä. Kohottauduin seisomaan, mutta pysyttelin edelleen puiden varjossa. Vaikka ei olisikaan peloissaan, varovaisuus ei ole koskaan haitaksi. Meitä oli nyt yhteensä yksitoista, joten voisimme vaikka marssia kaduilla rauhassa. Herättäisimme kunnioitusta ihmisissä, jotka näkisivät joukkomme. He ihailisivat meitä, kadut olisivat meidän, kaupunki kuuluisi meille. Yksitoista aseistettua maastopukuista miestä rauhoittaisi varmasti useitakin tilanteita, jotka häiritsevät ihmisten elämää. Kaduilla tosin olisimme kaikkien nähtävillä, ja sellaisessa lähiössä, jossa nyt olin, kadut ovat vaarallisia. Lähiöissä on kaikkialla puistoalueita, joiden pensaikoissa ja metsiköissä vihollinen voi piileskellä. Suojaisesta paikasta katsoen kadulla kulkeva henkilö, oli sitten aseistettu tai ei, on haavoittuva. Kanssani kulkevien toverien tulisi olla yhtä tarkkaavaisia ja valmiita toimiaan kuin minunkin. He eivät saisi olla sellaisia kuin ne, joiden kanssa kävin armeijan. Heistä suuri osa oli sellaisia, joiden kanssa en haluaisi joutua kohtaamaan yhtään aseistettua joukkoa. Pelkäisin heidän joko olevan kykenemättömiä toimimaan tai hätääntyvän. He saattaisivat epähuomiossa vahingoittaa itseään tai asekumppaneita. Parhaassakin tapauksessa puolet heistä olisi hyödyttömiä. Heidän kanssaan pelkäisin enemmän kuin yksin ollessani, sillä joukko ei voi piiloutua samoin kuin yksinäinen taistelija. Oikea käteni ei levännyt aseen kahvalla, vaan puristi sitä hieman liian kovaa. En olisi enää kyennyt toimimaan yhtä nopeasti kuin aiemmin. Hidastuminen olisi sekunnin murto-osia, mutta taistelussa sellainen aika voi olla tappava. Kyykistyin taas puun juurelle. Ajattelin vielä hetken ja asetuin makaamaan. Loin nopeita silmäyksiä ympäristöön. Kaikeksi onneksi en ollut kaduilla, vaan puiden suojassa. Painauduin matalaksi puun juurelle ja tähystin parempaa suojaa. Lähistöllä oli painanteita kivien takana ja puiden juurella. Jokin niistä olisi varmasti sopiva. Voisin kyllä odottaa siinäkin, missä jo olin, sillä taistelutoverini eivät selvästikään olleet armeija-aikaisia kumppaneitani. He liikkuivat kuin tottuneet taistelijat, sillä en kiinnittänyt huomiota heidän muodostamiinsa ääniin enkä nähnyt valoa vasten hoippuvia varjoja, jollaisia tottumattomat taistelijat tahtomattaan muodostavat. Tunsin pystyväni luottamaan heihin. Olin jälleen luottavainen ja jatkoin oman alueeni tarkkailua. Muut hoitaisivat kyllä osansa.
Aloin pohtia, millaista olisi partioida kaupungin keskustassa tämän joukon kanssa. Meitä oli monta ja luotin siihen, että jokainen osasi hallita itsensä ja aseensa. Itseluottamuksemme näkyisi meistä ja se epäilemättä kaksinkertaistaisi univormun ja aseen tehon. Kunnioitusta ja valtaa ei voisi olla huomaamatta. Kävelisimme kuin kuninkaat ja omistaisimme kaupungin. Ryhmämme liikkuisi kuin yksi, jokainen hoitaisi oman osansa ja tietäisi, mitkä osat toiset hoitavat. Olisimme voittamaton joukko, joka pystyisi mihin tahansa ja suojaamaan jokaista lähistöllä olevaa ihmistä itsensä lisäksi. Mikään ei pääsisi yllättämään meitä. Puristukseni aseesta oli hellinnyt ja pidin sitä taas rennosti ja varmasti, valmiina ampumaan tarvittavaa kohdetta. Oli helppo tuntea itsensä vahvaksi, kun tunsi hallitsevansa kaikkea ympärillään. Ei uhkia, ei satunnaisuutta, ei vaaraa. Vallan ja hallinnan tunne oli huumaava. Me olimme rauhallisia, varmoja ja luotettavia hahmoja, joihin jokainen kadulla kulkeva voi turvata ja joita toinen samanlainen joukko ei kykene lyömään. Mutta kuinka kävisi, jos vastustajia olisi kymmeniä tai satoja? Vaikka he olisivat tyhmiä ja heikkoja, sellainen joukkio olisi vaarallinen. Aloin taas hätäillä.
Painuin puun juurelle maata vasten ja laskin päänikin niin alas kuin pystyin. Ase oli valmiina ampuma-asennossa. Perä painoi olkapäätä eikä tuntunut sopivan siihen luontevasti. Tähystin koko ajan suojaisempaa paikkaa. Mitä, jos varjot puiden seassa olivat se satapäinen vihollisjoukko? Pyöritin päätäni, sillä en uskaltanut jättää tähystyssuuntaani huomiotta, mutta samalla oli pakko etsiä suojaisempaa paikkaa. Noin 15 metrin päässä oli puun vieressä painanne, jota tähyilin. Se oli saavutettavissa, jos olisin nopea. Päätin kokeilla, sillä pelkäsin ja halusin pysyä elossa. Keräsin hetken rohkeutta, koska joutuisin olemaan suojattomana sen hetken, kun syöksyin kohti parempaaa suojaa. Luotin muun joukon hoitavan suojaamiseni. Käännyin hieman vasenta kylkeäni kohti ja koukistin oikean jalkani vatsani alle. Ponnistin pystyyn ja syöksyin vauhdilla kohti parempaa suojaa. Jouduin laskemaan aseen piippua alemmas, mutta se oli edelleen pienellä nostolla ampumavalmis. En kuitenkaan olisi ehtinyt tähdätä ja ampua syöksyni aikana, sillä se oli paniikinomainen syöksähdys. Pelkäsin kuolemaa, pelkäsin elämää ja ennen kaikkea pelkäsin osumaa. En ehtinyt miettiä, mihin osuma johtaisi. Koetin vain välttää osumia, koska siihen olin oppinut. Matka tuntui toivottoman pitkältä, vaikka se kesti vain sekunteja. Onnistuin pääsemään painanteeseen, jossa olin suojassa ja josta näin hyvin ympärilleni. Tiesin olevani jälleen lähes voittamaton. Pystyisin täältä käsin suojaamaan tovereitani, jos heidän pitäisi siirtyä parempiin asemiin. Osa heistäkin oli varmasti sellaisessa asemassa, että haluaisivat siirtyä. Joukon voima on siinä, että sen jäsenet pystyvät paikkaamaan toisiaan ja näkemään yhdessä enemmän kuin yksittäisinä taistelijoina.
Metsikkö oli varsin pieni alue talojen välissä. Olimme sen reunassa ja hallitsimme sillä reunalla olevaa katua, mutta tiesin, että meidän olisi ehkä mahdollista saada hallintaamme koko metsikkö, jolloin voisimme valvoa katuja joka suunasta. Avoimia katuja ja kerrostaloja tosin oli vain kahdessa suunnassa. Muualla oli omakotitaloja, joiden pihat olivat suojaisia. Metsikkökään ei kyllä ollut vielä turvallinen, sillä uudestakaan asemapaikastani katsellessani en voinut olla varma, ettei varjoissa piileskellyt vihollisia. Heitä saattoi olla tulossa samasta suunnasta talojen välissä kuinka monta tahansa. Onneksi minulla oli muutamia kranaatteja. Pelkillä rynnäkkökivääreillä on mahdoton pysäyttää kovin suurta joukkoa ainakaan siinä tapauksessa, että nämä osaavat edes suojautumisen ja suojasta hyökkäämisen alkeet. Kranaatit antaisivat meille edun ainakin, jos saisimme valvottua avointa aluetta ollessamme itse suojassa. Toisaalta tilanne oli juuri nyt vaikea. Mitä, jos metsikön toinen reuna olikin jo vihollisen hallussa? Entä, jos hekin olivat yhtä hyvin aseistautuneita kuin me ja heitä tulisi koko ajan lisää? Entä, jos he eivät olisikaan tavallisia jalkaväkitaistelijoita? Nyt olin jo varma, että näin liikkuvia varjoja. Puristin asettani ja pidin suunnan tiukasti metsikön suuntaan. Jätin toisen suunnan kumppanieni huoleksi. Metsään hiipivät sotilaat saattoivat olla vaikka tulenjohtoryhmä. He saattoivat parhaillaan ottaa yhteyttä kranaatinheitinten tuliasemiin ja tilata keskitystä meidän asemiimme. Eivätkä ne välttämättä olisi kranaatinheittimiä. Ne saattoivat olla raskasta tykistöä. Puut eivät suojaisi meitä tykistötulelta kuin hetken, jos sitäkään. Aloin pyöriä ympäri asemapaikassani. Tulenjohtoryhmä olisi pakko tuhota ennen keskitystä. Pelkäsin kuitenkin tykistötulta niin paljon, etten kyennyt tekemään mitään. Yritin suojautua niin hyvin kuin asemapaikassani pystyi. Painauduin aivan matalaksi ja katselin maisemaa edessäni. Jos näkisin yhdenkin ihmisen siluetin taustalla loistavia katuvaloja vasten, laukaisisin. En ollut varma, osuisinko, sillä käteni tärisivät ja puristin asettani aivan liian tiukasti. Ei kovalla puristuksella ja jännittämisellä saada tarkkoja laukauksia. Ne vaativat rentoutta, mutta rentous oli liikaa vaadittu mieheltä, joka on mahdollisen tykistökeskityksen kohde. Osasin kuvitella maan tärähdykset ammusten räjähtäessä vieressäni. Kuulin sirpaleiden lentävän ilmassa ja painuin syvemmälle kuoppaani.
En enää tiennyt lainkaan, mitä tehdä tai missä minun olisi pitänyt olla. Mitä tekisin, jos tykkitulen jälkeen tulisi jotain vieläkin pahempaa? Metsään voisi jyrätä tankkeja. Niitä vastaan meillä ei olisi mitään. Olisimme täysin suojattomia, eikä naurettava asemapaikkani suojaisi lainkaan. Tähystin joka suuntaan etsien paikkaa, jossa selviäisin hengissä panssarivaunujen kaataessa metsän ja tuhotessa jokaisen siellä lymyilevän sotilaan. Vähän matkan päässä oli suuri kivi, jonka vieressä oli jonkinlainen kuoppa. Kukaan muu joukostamme ei mahtuisi kanssani siihen makaamaan, mutta itseni saattaisin pystyä pelastamaan. En pystyisi suojaamaan kumppaneitani, kuten eivät hekään minua. Aseistuksemme ei ollut riittävä, ja jokainen meistä tiesi sen. Tunsin jo maan tärinän panssarien lähestyessä. Panssarivaunua ei ole suunniteltu kulkemaan hiljaa. Sen tulee synnyttää mahdollisimman paljon melua ja tärinää kulkiessaan, sillä äänet, ulkonäkö, tärinä, koko ja kaikki muutkin panssarivaunun ominaisuudet on suunniteltu aiheuttamaan mahdollisimman suurta kauhua sen havaitsevassa jalkaväkisotilaassa tai muussa suojattomassa kohteessa. Sen pitää pelotella kohde puolikuoliaaksi jo ennen tulitusta. Toimin lähes kuten kohteen pitääkin, eli säikähdin tuntiessani tärinän ja miltei pysähdyin. En kuitenkaan säikähtänyt aivan niin paljon kuin tankkien suunnittelijat olivat toivoneet, vaan pysyin osin toimintakykyisenä. Lähdin syöksymään kohti kiveä, jonka ylitse tankki ei pääsisi ja kuoppaa, jossa olisin todennäköisesti suojassa, vaikka tankki pääsisikin ajamaan sen ylitse. Ponnistin matkaan niin nopeasti kuin kykenin jaloin, joista voima tuntui paenneen. Puristin aseen etutukkia kuin hukkuva köyttä, joka on hänen viimeinen toivonsa. Oikea käteni painoi asetta kahvasta piipun suuntaisesti. Siinä oli hyvin vähän järkeä. Kaikeksi onneksi pidin etusormeni edelleen oikeaoppisesti liipaisinkaaren ulkopuolella, joten en vahingossa tyhjentänyt lipasta siihen suuntaan, johon piippu sattui osoittamaan. En tiennyt, olisinko pystynyt siirtämään sormen kaaren sisäpuolelle, jos eteen olisi ilmestynyt maali. Tavoitteeni oli suojautuminen, ei hyökkääminen tai edes itseni puolustaminen. Halusin pakoon ja piiloon. En ollut metsästäjä tai sotilas, vaan saalis. Syöksyni päättyi juuri siihen monttuun, jota olin tavoitellut. Suuri kivi peitti näkyvyyden tankkien tulosuuntaan. Tunsin olevani miltei turvassa.
En mahtunut kuoppaan kunnolla. Jouduin vetämään jalat koukkuun eteeni, jotta ne eivät olisi jääneet reunalle. Hetken kuluttua makasin kuopassa vasemmalla kyljelläni sikiöasennossa. Asetta oli vaikea asetella samaan kuoppaan. Ampuma-asentoa oli kylläkin turha miettiä, sillä en nähnyt enää muuta kuin painanteen reunan. Olin liian syvällä tähyilläkseni kohdetta, jota ampuisin. Suussani maistui sammal ja varvut raapivat kasvojani. Kivi saattoi rauhoittaa oloani, mutta en huomannut paniikiltani mitään rauhoittumiseen viittaavaa. En tuntenut tarvitsevani enää asetta. Se oli joka tapauksessa turha panssarivaunuja vastaan. Heitin sen painanteen reunalle ja tyydyin makaamaan aseistamattomana. Tunsin tankkien lähestyvän ja maan tärisevän yhä voimakkaammin. Painauduin niin syvälle kuin kykenin ja painoin kädet korvilleni. Vasen korvani oli jo maata vasten, joten siihen käsi ei juuri vaikuttanut. Tahdoin kuulla mahdollisimman vähän, sillä äänet lisäsivät kauhuani. Vaikka en nähnytkään yhtään noista kuolemankoneista, pystyin tuntemaan niiden pysäyttämättömän marssin läpi kaiken kuviteltavissa olevan. Niiden telaketjut jauhoivat alleen niin sammalet, turpeen kuin kivetkin. Moottorit ärjyivät ja jos eteen sattui esimerkiksi talo tai puu, tarvitsi vain nostaa vähän käyntinopeutta ja esteet kaatuivat. Mikään, mitä meillä oli hallussamme, ei voisi lopettaa koneiden jyrinää. Ne jauhoivat kaiken tomuksi edessään ja tarvittaessa sylkivät piipuistaan tulta ja kuolemaa. Muutama ihminen jauhautui muun mukana lähes huomaamatta. Meihin ei tarvitsisi edes tuhlata panoksia. Me olisimme yksi tomuhiukkanen lisää valaan painoisen mekaanisen hirviön ketjujen alla. Tunsin jylyn lähenevän ja pelkäsin enemmän kuin koskaan aiemmin. Itkin äitiä, huusin Jeesusta ja rukoilin kaikkia tuntemiani jumalia. Unohdin kaiken, minkä olin oppinut itseni puolustamisesta. Tärisin, hikoilin ja hengitin huohottamalla. Rintaani puristi ja kurkkuuni pisti. Huusin ääneen ja itkin pelosta. Silmäni olivat ummessa niin tiukasti, etten uskonut sellaisen olevan mahdollista. Elämäni viimeiset hetket olivat käsillä ja ne kuluivat sammaleisessa kuopassa keskellä metsikköä kaupunkilähiössä. En enää löytänyt sanoja, joten aloin huutaa suoraa huutoa, yhtämittaista ääntä järjellisten sanojen sijasta. Ääni upposi sammalen sekaan. Kuoppa oli koko maailmani ja olin yksin maailmassa. Olin varma pikaisesta kuolemasta, ja ainoa mahdollisuus oli odottaa kuoleman lähestymistä. Oli mahdollista toivoa sen tulevan nopeasti, mutta siinä kaikki. Olin menettänyt otteen kaikesta muusta ja huutoni paljasti, että otteeni omaan kehoonikin oli jo rajoittunut.
En jaksanut enää huutaa, tai ehkä en vain saanut puserrettua keuhkoistani kylliksi ilmaa. Lihakseni tärisivät, joten ponnistuksia vaativat tehtävät, kuten huutaminen, olivat mahdottomia. Vinguin ja vikisin pienellä äänellä ja jokainen pidempi vingahdus tuli ulos väristen. Odotin kuolettavaa iskua, mutta sen sijaan tunsinkin vain pienen tönäisyn oikeassa olkapäässäni. Säikähdin ja koetin painua syvemmälle kuoppaan. Tönäisy toistui. Otin oikean käden korvaltani ja käänsin päätäni varovasti niin, että näin pienen kaistaleen maailmasta painanteen ulkopuolella. Sen reunalle oli kyykistynyt mies, joka huomasi katseeni ja kysyi:
– Kari, onko jokin hätänä? Kuulin täältä ääniä ja tulin katsomaan, mitä täällä tapahtuu.
Mies oli naapurini. Kuvitelmani aseistetuista miehistä, tykistökeskityksistä ja panssarivaunuista katosivat. Makasin kuopassa iltaöisessä metsikössä keskellä lähiötä ja vikisin. Käännyin selälleni, tuijotin naapuriani hetken ja ponnistin seisomaan.
– Ei kummempaa, maaperän laatua vain tarkastelin.
Heti vastattuani lähdin hiipimään poispäin. Katsoin naapuriani niin kauan, että sain hivutettua itseni hänen ohitseen. Sitten käännyin ja kompuroin kohti kotiani. Olisin halunnut juosta, mutta kehoni ei ollut vielä ymmärtänyt sodan loppuneen. Jalkani olivat raskaat, ne tärisivät ja kompastelin koko ajan mättäisiin ja muihin kohoumiin. Naapuri luultavasti katseli hoippuvaa hahmoani kauempana kajastavia valoja vasten eikä nähnyt kunnioitettavaa soturia, vaan säälittävän ja järkensä valon kadottaneen ihmisen, joka on mahdollisesti meinannut eksyä hyvin pieneen pusikkoon kaupunkialueella. Hän ei luultavasti ymmärtänyt sodasta mitään eikä tiennyt, että olin muutamia minuutteja aiemmin ollut hyvin lähellä kuolla. Hänestä ei loitontunut mielipuolen vaan tuhoa odottaneen ja kuolemaa paenneen entisen militantin kumara selkä. Selkää peittävä pölyinen takki kantoi yllään syyllisyyttä ja huolta ainakin puolen maailman painon verran.